Ilmastonmuutos ja hiilidioksidipäästöt ovat tämän ajan trendikauhistelun kohde kuten parikymmentä vuotta sitten oli öljyn loppuminen ja sitä ennen ydinsota. Ihmiskunta tuntuu tarvitsevan jonkun lähitulevaisuudessa häämöttävän katastrofin uhan toimiakseen kunnolla, joten Puheenaiheesta sitten puhutaan. Pehmeitä ja vähemmän pehmeitä. Itse en ole päässyt selvyyteen siitä, onko hiilidioksidin ja ilmastomuutoksen välillä joku pomminvarma yhteys, mutta oletetaan että on. Vaikka ei olisikaan, ei liene mitenkään lähtökohtaisesti väärin yrittää pyrkiä tupruttamaan vähemmän, on tuprutettava asia sitten mitä hyvänsä.

Kun asia on näinkin paljon tapetilla ja periaatteessa vallitsee suuri yksimielisyys siitä, että päästöille pitäisi tehdä jotakin, miksi mitään ei tapahdu? Miksi kaikilla on vain kypärä päässä ja sanan säilä jossain tuolla osoittamassa vihollista kohti vaikka asiat paranisivat teoilla eivätkä puheilla? Miksi kaikki vain syyttelevät toisiaan ja uuden, puhtaamman maailman pääideologitkaan eivät tunnu saavan mitään konkreettista aikaiseksi?

Minä voin paljastaa ainakin osan totuutta. Mitään ei tapahdu siksi, että hiilidioksidipäästöjen pontevimmat torjujat ovat vasemmmistolaisia. Tässä ei itsessään olisi mitään suurensuurta ongelmaa, koska yhteisen ongelman torjuntaan tarvitaan kaikkia, mutta ongelmalliseksi asian tekee se, että vasemmistolainen ajattelija tuntuu ymppäävän hiilidioksidipäästöjen torjuntaan myös läntisen elämäntavan, suuryritysten, teollisuuden ja rikkaiden vastustamisen. Tahallaan tai tahattaan.

Rikkaus tarkoittaa jotensakin sitä, että rikkaalla on köyhää suurempi osuus maailman resursseista käytössään. Resurssi voi olla jotain aineellista kuten tuote tai palvelu tai abstraktimpaa, kuten osuus ympäristökuormasta. Kun amerikkalainen kuluttaja on maailman ostovoimaisin, se tarkoittaa käytännössä sitä, että niin kauan kuin maailmassa on yksityisautoilua, amerikassa ajellaan autoilla. Ja meillä ensimmäisenä paikasta toiseen liikkuminen siirtyy köyhän ulottumattomiin ja rikkaat kokevat vain jotain vähäistä haittaa jatkaen lopulta elämäänsä ja elämäntapaansa jotensakin kuten ennenkin. Joten ajatus siitä, että maailma pelastuu kunhan rikkaat vain lakkaavat tekemästä kaikkea pahaa, on ehkä kaunis muttei kovin realistinen.

Tämä on ideologisesti hankala paikka monelle. Kaikki suunnitellut ja tehdyt toimenpiteet ovat nysväystä, koska sisu ei anna periksi myöntää, että meidän pitää leikata köyhän ja alemman keskiluokan päästöt minimiin ennen kuin pystymme vaikuttamaan oikeastaan mitenkään rikkaiden aiheuttamiin päästöihin. Verotuksella voidaan vaikuttaa asiaan jollain tasolla esimerkiksi siten, että köyhemmälläkin on rahaa talonsa lämmittämiseen ja päästövähennyksissä keskitytään vaikkapa liikenteeseen. Mutta päätetyn kohdealueen sisällä toimenpiteet osuvat nimenomaan köyhiin eivätkä rikkaisiin, ja sekös kyrsii. En väitä, ettei sellaisten keinojen keksiminen olisi tykkänään mahdotonta. Mutta toistaiseksi sellaisia ei ole keksitty ja siksi huolestuneimmatkin paukuttavat vain pysähtyneisyyden peltirumpua eivätkä ole valmiita tekemään konkreettisia, päästöjä vähentäviä ehdotuksia.

Nysväämällä taas ei parane lopulta mikään asia.