Tämän sarjan viimeisessä osassa kirjoitan sanasen siitä osasta Etelä-Afrikkaa, josta meille ei ole suuria kerrottu. Apartheidin kaatumisesta, Mandelasta, ANC:n voittokulusta ja demokratiasta olemme kuulleet paljonkin, mutta kaikki ei ole aivan niin hyvin kuin pitäisi.

Nelson Mandela valittiin presidentiksi 1994 ensimmäisissä vapaissa vaaleissa. Mandela nautti mustan ja valkoisen, nuoren ja vanhan kunnioitusta käsittämättömän anteeksiantamisen kykynsä takia. Mandela oli ollut vankilassa 27 vuotta ja siitä huolimatta hän kykeni ilman katkeruutta ottamaan vastaan vallan ja jakamaan sen valkoisten kanssa ensimmäisessä koalitiohallituksessa.

Kun vallanjaosta ja uudesta perustuslaista neuvoteltiin, ANC:n neuvottelijat Mbeki ja kaverit olivat SACP:n (South african communist party) jäseniä ja Moskovan kasvatteja ja Castron ihailijoita. Kommunismin kaatuminen jätti heidät ideologisesti hiukan kodittomiksi ja heidän käsityksensä tasa-arvosta olivat jokseenkin erikoisia. Mandela oli kuitenkin kaikkien kunnioittama ja vaikkakin hallinnolle pelkkä keulakuva, hän oli silti maan johdossa vaikeat ja väkivallan täytteiset vuodet -94 - -99.

Etelä-Afrikan presidentin toimikausi on viisi vuotta, ja -89 hommaan valittu de Klerk halusi hoitaa maalle uuden perustuslain omalla kaudellaan. ANC/SACP:n väki tiesi tämän ja iltalypsi perustuslakiin vaalitavaksi ns. pitkät listat, mikä oli temppuna Mbekin tapa tunkea itsensä presidenttiputkeen. Pitkä lista tarkoittaa järjestelmää, jossa vaalikarja äänestää vain puoluetta, ei ehdokasta. Puoluevirkailijat päättävät, missä järjestyksessä ehdokkaat ovat listalla ja valituksi tulee äänisaaliin mukaan tietty määrä ehdokkaita listan kärkinimestä alaspäin valuen. Puoluejohtajilla siis oli valta päättää, kuka tulee valituksi ja kuka ei missään tapauksessa.

Etelä-Afrikan mallissa puolueen valta oli erityisen korostunut, koska puolueesta erottaminen johti myös parlamentista erottamiseen. Näin ANC:ta käytännössä johtanut Thabo Mbeki sai vallan nimittää kaikki Lenin-yliopistossa opiskelleet toverinsa listan kärkeen ja parlamenttiin. Mbeki oli aivan oikein oivaltanut, että ANC voittaa vaalit nähtävissä olevassa tulevaisuudessa, joten ainoa uhka hänen vallalleen, joka hipoo yksinvaltiuden rajoja, tulee ANC:n sisältä. Ottamalla itselleen vallan sijoittaa oppositio listojen pohjalle tai erottaa heidät puolueesta, hän onnistui näppärästi estämään sisäisen opposition nousun ANC:ssä.

ANC:n ensimmäisiä ja katastrofaalisimpia tempauksia oli toteuttaa kaikkiin julkisiin tehtäviin rotujen suhteessa kiintiöt. Hallinnolle, joka oli niinkin rotusorron vastainen ja tasa-arvon kannattaja, temppu oli jossain määrin yllättävä veto pakasta, mutta näin kuitenkin tehtiin jo -95. Lopputuloksena valkoisia opettajia, lääkäreitä, virkamiehiä ja poliiseja ostettiin isolla rahalla ulos tehtävistään. Koska koulutettuja mustia ei ollut hommiin juurikaan tarjolla, piti tehtäviin nimittää epäpäteviä ja tuoda oikeanväristsä väkeä ulkomailta, mikä oli kohtuullisen älytön veto valtiossa, jossa työttömyys oli jo tuolloin kolmisenkymmentä prosenttia. Kun poliisivoimat oli saatu hajaannuksen tilaan ja mustien asema ei merkittävästi kohonnut, rikos alkoi rehottaa ja viiden vuoden aikana maassa tapettiin 150 000 ihmistä, lähinnä mustaa.

Luku asettuu oikeaan suhteeseen kun tiedetään, että apartheid-hallinto murhasi vuosien -48 ja -94 välillä "vain" 30 000 ihmistä. Valtoimenaan rehottava rikos ja valkoisten savustaminen ulos työpaikoistaan sai monet varsinkin englantia puhuvat pakkaamaan kamansa ja muuttamaan Englantiin. Lontoossa asui vuonna 2000 kolmisensataatuhatta eteläafrikkalaista, ja se oli vasta Lontoo. Lähtijät eivät edes olleet yksinomaan valkoisia, vaan myös koulutetut mustat alkoivat muuttaa muualle lisäten koulutetun työvoiman pulaa entisestään.

Thabo Mbeki nousi presidentiksi vuonna 1999. Hän näki vihollisia itselleen ja hallinnolleen kaikkialla, ja monet ennen läheiset toverit saivat lähteä tai joutuivat epämääräisten ja tekaistujen poliisitutkintojen ja syytteiden kohteeksi, kuka mistäkin. Tuomioita näistä ei jaettu, mutta jokaisen vakavasti otettavan vastaehdokkaan likapyykki levitettiin televisiossa kaikkien nähtäville. Toinen Mbekin hallinnon älynväläys oli luopua historian opettamisesta. Mbeki oli tullut siihen tulokseen, että historia on lähtökohtaisesti virheellistä, koska se on valkoisen miehen kirjoittamaa. Tämä on uudessa Afrikassa väärää ajattelua ja historian professuureja yliopistoissa on korvattu tiuhaan tahtiin "perinnetieteiden" professuureilla. Näiden tieteiden luonteesta ei osata sanoa muuta kuin että ne ovat lähtökohtaisesti epätieteitä ja luonteeltaan puhtaasti poliittisia. Se historia, mikä pyyhittiin yli vuoteen 1994 saakka, on pitänyt täyttää paikkansa pitämättömillä tarinoilla ja näiden "tieteilijöiden" tehtävänä on selittää tasa-arvoisesti mustan rodun ylivertaisuutta valkoisiin ja intialaisiin verrattuna.

Eräs ANC-hallinnon huomiota vaille jääneistä virheistä liittyi ns. maalakiin. Maan omistusoikeuteen ei suoraan kajottu, mutta tehtiin laki, jossa pysyvästi tilalle palkatut maatyöläiset saivat lohkaista itselleen palasen plantaasista. Lopputuloksena ei syntynyt mustia pientilallisia vaan pompsautettiin työttömyyttä kymmenellä prosenttiyksiköllä kun kaikki maatyöläiset piti potkaista pois ja ottaa heitä hommiin vain väliaikaisesti silloin kun on tarvis. Näin pitkä mutta kapea leipä muuttui pätkäksi mutta kapeaksi leiväksi, ja tänä päivänä Etelä-Afrikka joutuu työttömistään huolimatta tuomaan maatyöläisiä keikkahommiin Mosambikista.

Maassa on käynnissä myös omaisuuden uusjako-ohjelma, jossa siirretään yritysten omistuksia valkoisilta mustille. Ajatus on kaunis ja tähän mennessä on uusjaettu omaisuutta muutamalla kymmenellä miljardilla eurolla. Ajatuksen kauneutta himmentää hieman se, että koko potin on vienyt viisi Mbekiä lähellä olevaa miestä perheineen.

Mbekin hallinnon raskain ja anteeksiantamattomin virhe liittyy kuitenkin HIV/AIDS-epidemiaan. Thabo Mbeki ei tänäkään päivänä myönnä, että HI-virus aiheuttaa AIDSia, ja aids-lääkkeiden myyminen on maassa edelleen kiellettyä. Niiden sijaan pitäisi presidentin mukaan käyttää perinteisen afrikkalaisen lääketieteen menetelmiä. Kun eteläafrikkalaisen perinteen mukaan seksi neitsyen kanssa parantaa kaikista sairauksista, lastenraiskausten määrä on räjähtänyt käsiin ja tauti leviää. Etelä-Afrikassa on määrällisesti enemmän HIV-positiivisia kuin missään muussa maailman maassa; noin 40 miljoonasta asukkaasta viitisentoistan miljoonaa kantaa virusta, melkein kaikki mustia. Maassa syntyy vuosittain 100000 lasta, joilla on HI-virus syntyessään. Äidille annettu lääkitys estää viruksen siirtymisen sikiöön 50% todennäköisyydellä, joten Mbekin hallinto siis tuomitsee kuolemaan 50000 lasta. Joka vuosi. Syntyvän mustan lapsen odotettu elinikä on pudonnut alle kolmenkymmenen vuoden, ja se ei totisesti ole nykyhallinnolle kunniaksi.

Etelä-Afrikassa presidentillä on paljon valtaa. Hän nimittää ministerit, korkeimmat virkamiehet, yliopistojen hallinnon ja oikeastaan kaiken muunkin. Nykyinen presidentti on umpirasisti, joka valkoisten lisäksi sortaa myös muita kuin omiaan. Mbeki on xhosa, ja kaakkoisen Etelä-Afrikan zulut ovat saaneet huomata olevansa kolmannen luokan kansalaisia edelleen. Toistaiseksi maassa on ollut rauhallista, mutta kestääkö se?

Mbekin toinen kausi päättyy 2009. Paljon riippuu siitä, millainen seuraaja hänelle saadaan. Häntä ei käytännössä valitse kansa vaan Mbeki, joten odotukset eivät ole kovin korkealla. Kuka hän sitten liekin, hän saa käsiinsä aivovuodosta kärsivän maan, jossa infrastruktuuri toimii mutta työttömyys on päälle neljäkymmentä prosenttia ja yli kolmannes väestöstä on HIV-positiivisia. Toivoa sopii, että seuraajaksi nousee joku muu kuin Moskovan kasvatti. Karismaattinen johtaja, joka pystyy kitkemään korruption ja nepotismin ja jakamaan maaomaisuutta uudelleen tuotantoa romuttamatta, kuten naapurissa Zimbabwessa kävi. Johtaja, joka pystyy ratkaisemaan AIDS-ongelman ja jotenkin kasvattamaan yhden tai kaksi ilman vanhempia elävää sukupolvea.

Maa on luonnonvaroiltaan rikas ja se toimii. Valuutta ei ole kovinkaan arvossaan, mutta käytännössä vaihdettava. Bisnes on tuossa maassa mahdollisempaa kuin missään muualla Afrikassa. Siinä, missä 90-luvulla valkoisia vaivasi pessimismi, tänään he ovat toiveikkaita pessimismin siirryttyä mustiin, joiden elämä ei parantunutkaan kertaheitolla. Maassa on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta seuraava vuosikymmen näyttää, tuleeko maasta uusi Zimbabwe vai nouseeko se monikulttuurisena valtiona ilman mustaa tai valkoista rasismia. Minä uskon niihin, mutta pessimistejäkin on.

Jos mitään ei tapahdu, AIDS korjaa satoa seuraavat 50 vuotta, ja buurien 1700-luvulla syntynyt unelma itsenäisestä buurivaltiosta toteutuu 2040 kun englantia puhuvat valkoiset ovat muuttaneet Englantiin ja mustat ovat kuolleet hi-virukseen uskonnollisten buurien pääasiassa tältä vitsaukselta välttyen ja maan suurimmaksi etniseksi ryhmäksi jälleen nousten.

Luettavaa:
RW Johnson: South Africa: The first man, the last nation
N Worden: The making of modern South Africa: Conquest, segregation and apartheid


Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna