Huonot palkat ja sosiaaliturva

Vasemmisto on ollut haltioissaan tästä väitöskirjasta. Sitä käytetään osoittamaan kaikki muut paitsi vallankahvasta tippuneen änkyrävasemmiston vääriksi profeetoiksi, sillä kaikki on nyt aivan plää kun vallankahvassa ovat olleet muut.

Väitöskirjassa otetaan kantaa siihen, että toimeentulotuen ehtojen kiristämisellä on pakotettu ihmiset ottamaan vastaan työtä, jota he eivät ottaisi vastaan, jos saisivat samat rahat tekemättä mitään. Tämä on vasemmistolle mieleen, sillä erinäköisiä sosiaalitukiaisia pidetään siellä keskeisenä

toimeentulon muotona eikä väliaikaisena ratkaisuna työttömyyden tai sairauden ajalla.

Käymättä nyt sen kummemmin vasemmiston ajatusmaailman kimppuun, mietitäänpä tuon väitöskirjan sanomaa.

Kuuluisiko sosiaaliturvan tarkoitus olla työehtojen kirittäminen vai kuuluisiko tämä tehtävä työmarkkinajärjestöille? Minä olen aina itse ymmärtänyt asian niin, että sosiaaliturvaa kuuluu antaa niille, jotka eivät voi elättää itseään, mutta jos kykenee elättämään itsensä, tätä keinoa pitäisi käyttää, huolimatta siitä, ettei leipä suuresti levene sosiaaliturvaan verrattuna. Tätä ongelmaa on käsitelty lukuisissa tuloloukkutyöryhmissä ja sitä kuuluu niissä käsitellä edelleen, mutta onko itse perusajatus joku muu kuin tuo ymmärtämäni?

Onko siis nykyään ihmisten elatus ensisijaisesti yhteiskunnan vastuulla ja oma kontribuutio tähän vapaaehtoista sorttia?

Jos taas palvelusektorin työehdot ovat huonot, voidaan miettiä sitäkin, mistä se johtuu. Kun verokiila on Suomessa maailman suurimpia, palvelutyön hinnasta ei jää suurensuuria työntekijän nettopalkaksi, vaikka kapitalisti ei riistäisi välistä mitään.

Toisaalta Suomessa tulodesiilitarkastelussa desiilit 2-9 ovat kohtuullisen lähellä toisiaan ja tulonjako tässä suuressa massassa varsin tasainen. Oikeastaan tulonjako on melkein yhtä tasainen kymmenennen desiilin 99% valtaenemmistössä ja vain suuria pääomatuloja saavien joukko on tässä desiilissä karkuteillä. Kun palkansaajien välisten tuloerojen pienuus yhdistetään tuohon jo mainittuun verokiilaan, huomataan, että suomalaisella keskiluokkaisella palkansaajalla ei ole suuria mahdollisuuksia ostaa toisen keskiluokkaisen palkansaajan työtä.

Kun kysyntä on melko vähäistä, palvelualan työpaikat ovat vähissä työvoiman tarjontaan verrattuna, joten työntekijöille ei synny mitään mahdollisuuksia parantaa asemaansa normaalin ay-toiminnan kautta.

Sekä tuloloukkua että verokiilan ongelmaa pitäisi pohtia nykyistä huolellisemmin ja miettiä, mitä kaikkea asioille voitaisiin tehdä. Jos kuitenkin otetaan lähtökohdaksi poliittisen vasemmiston teesi tuloerojen haitallisuudesta, ollaan melko pian umpikujassa. Jos toiseksi lähtökohdaksi otetaan se, ettei sosiaaliturvan ehdoilla saa patistaa ketään töihin, umpikuja on täydellinen.

Sekä verokiilan purkaminen että tuloloukkujen poistaminen vaativat rahaa. Tätä rahaa

ei julkisella sektorilla juuri nyt ole, sillä valtio ottaa syömävelkaa tolkuttomia määriä. Rahaa ei ole käytettävissä myöskään jatkossa, jos reunaehdot edellyttävät kakun jakamista useampiin osiin ja kiusantekoa kakun leipojille. Jos ryhdytään parantamaan palkansaajien ostovoimaa ja mahdollisuuksia työllistää toisia suomalaisia, on palkansaajan verotuskin yksi tutkittava kohde.

Minä näen asian niin, että ihmiset on saatava töihin yksityiselle sektorille tuottamaan verorahaa sen sijaan, että he kuluttavat sitä. Mikään perusturvan ja tuloloukkujen ongelma ei ratkea ikinä, jos liian suuri osa väestöstä on tulonsiirtojen varassa. Vaikka olisi poliittista tahtoa korjata jotakin, siihen ei olisi rahaa, sillä pienikin muutos mihinkään maksaisi helposti miljardin. Samaten työntekijöiden edut eivät parane niin kauan kuin 10% työvoimasta on kortistossa tai puuhastelutoimenpiteiden parissa. Vasta työvoimapula pakottaa työnantajat kilpaileman paremmasta työvoimasta, sosiaaliturva ei sitä tee.

Suomalaisen sosiaaliturvan perusongelma ei ole sen pienuus tai byrokraattisuus vaan se, että siitä on tullut liian monelle ainoa ja ensisijainen toimeentulon lähde eikä väliaikaisten vaikeuksien turva. Kun sosiaaliturva pitää kohdistaa massoille eikä hetkeksi vaikeuksiin joutuneille, tämä asettaa varsin tarkat taloudelliset raamit siitä, mitä kaikkea sitä kautta voidaan tehdä ja kuinka paljon. Jos tuloloukkuja ei onnistuta purkamaan ja ketään ei säännöillä haluta pakottaa töihin, ainoaksi keinoksi motivoida ihmiset pienipalkkaisiin töihin on pitää perusturva niin pienenä, että mikä hyvänsä työ on siihen verrattuna parannus, ja tämä aiheuttaa ilmeisen ongelman niille, jotka eivät työllistymään kykene.

Tämä asia on huomattavan vaikea kokonaisuus. Suomessa sen ratkaisemisen isona esteenä on kolmikantayhteistyö, jossa politiikan ulkopuoliset tahot sanelevat poliitikoille, mitä heidän kuuluu tehdä, ja kun yksimielisyyttä ei löydy, ei koskaan tehdä mitään.

Suomeen tarvittaisiin talouden tasapainottamisen jälkeen kokonaisvaltainen vero- ja perusturvaremontti. Samalla voisi hieman miettiä muitakin asioita uudelleen ja miettiä, mihin kaikkeen tulevaisuuden maailmassa meillä on varaa ja mihin ei ole.

Minulla ei ole tarjota keinoja näiden kaikkien ongelmien ratkaisuun. Sen sijaan olen melko varma siitä, että haikailu takaisin suljetun talouden maailman aikaan ei meille keinoja tarjoa. Nostalgian suurin ongelma politiikassa kun on se, että se asettaa aina parhaat päivämme menneisyyteen.

blog comments powered by Disqus