Suomalainen luottaa pankkiin

Tänään julkaistujen gallupkyselytulosten mukaan suomalaiset luottavat muihin eurooppalaisiin verrattuna huomattavan paljon pankkeihin ja huomattavan vähän ympäristöaktivisteihin.

Kun mietimme tuloksia yleisesti, niistä heijastuu se, että suomalaiset luottavat muita enemmän erilaisiin instituutioihin.

Tämä on sekä hyvä että paha.

Hyvä se on siinä mielessä, että Suomessa vallankahva ja poliittinen koneisto voivat jotenkin järkevästi toimia, sillä ihmiset eivät periaatteen tasolla vastusta kaikkia asioita, jotka tulevat jostain vähän virallisemmista lähteistä. Päätöksiä syntyy ja ne voidaan myös viedä käytäntöön, sillä ruohonjuuritasolla jokainen ihminen ei yritä jatkuvasti kampittaa jokaista byrokraattia. Asioiden muuttaminen virallista tietä käy melko tehokkaasti ja rivakasti jos sille on tarve.

Ongelmat liittyvät luovuuteen ja kyseenalaistamiseen. Suomalainen uskoo helposti, kun puku päällä kulkeva Tampereen yliopiston professori kertoo televisiossa asian olevan näin. Jos äänessä on ituhipiltä näyttävä järjestön edustaja, hänen sanomaansa ei edes viitsitä kuunnella loppuun saati sitten, että mietittäisiin, mitä hän sanoi. Kun kaikki dosentin sanoma otetaan totena ja ituhipin käsketään leikata tukka ja mennä töihin, tullaan hyväksyneeksi paljon hölynpölyä kyseenalaistamatta ja vastaavasti hylättyä paljon järkeviä ja tosia ajatuksia niitä edes kuuntelematta.

Eivät kaikki puku päällä kulkevien yliopistoheppujen näkemykset ole tosia kuten eivät muidenkaan esittämät katsantokannat, ja jos asia ei ole insinööritieteellinen, siihen ehkä ei edes ole yhtä ainoaa totuutta vaan enemmänkin jollain tavalla perusteltuja näkemyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Kun riittävän moni suomalainen ei välitä siitä, mitä sanotaan vaan ainoastaan siitä, kuka sanoo, on suomalaisia helppoa vetää nenästä. Vallankahva voi melko surutta johdatella ihmisiä haluamaansa suuntaan kun vastavoimaa tälle ei viitsitä edes kuunnella.

Sama ongelma esiintyy työelämässäkin. Poliitikot markkinoivat suomalaisille käsitystä innovaatioyhteiskunnasta, jossa luovuus kukoistaa ja rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista. Innovaation synnyttäminen edellyttää kuitenkin juuri sitä, mitä suomalaisilta massoilta puuttuu: kykyä kyseenalaistaa totuttu tapa ratkaista joku ongelma. Kyllähän Suomessa on luoviakin ihmisiä, mutta kansakunnan moraali ja arvot eivät juuri siihen kasvata. Kuuluu luottaa kyseenalaistamatta opettajaan, professoriin, pappiin, poliisiin ja Accidenturen konsulttiin.

Tällä tavoin syntyy perässähiihtäjien bisnestä. Ei se ole huonoa bisnestä sekään, mutta pitää ymmärtää, mitä voidaan saavuttaa ja mitä ei voida. Jos olemme parempia kopioimaan kuin innovoimaan, viritetään sitten kopiointikoneisto mahdollisimman tehokkaasti eikä hakata päätä seinään asiassa, jota

ei oikein osata. Tai sitten opetellaan innovoimaan, mutta sekin pitää tehdä jotenkin muuten kuin pistämällä muutama byrokraattivetoinen korkeakoulu yhteen suuremmaksi byrokraattivetoiseksi kouluksi, jossa opetetaan koulukkaille täsmälleen samoin kuin ennenkin, ja kutsutaan tulosta innovaatioyliopistoksi.

Tehdään Suomessa mitä vain, ensimmäisenä kannattaa lopettaa valheessa eläminen.

Se luovuudesta.

Näen jo mielessäni sen, kuinka tätä tulosta ihmetellään siinä valossa, että pankit ja pankkiirit ovat kaikki kelmejä ja roistoja, katsokaa vaikka mitä Islannissa kävi, ja pidetään suomalaisia hieman tyhminä. Totuuts on kuitenkin Suomen pankkijärjestelmän osalta se, että se on viime aikoina selvinnyt varsin mainiosti niin itse bisneksen kuin asiakkaidenkin vinkkelistä. Pankkikriisistä Suomessa on kohta 20 vuotta ja pankkialan uudelleenjärjestelystäkin toistakymmentä.

Sen jälkeen pankkialalla ei ole tapahtunut juuri muuta kuin että palvelu on parantunut ja korkomarginaalit laskeneet. Pankkibisnes on Suomessa terveellä pohjalla, toimintatavoiltaan modernia ja asiakkaat vaikuttavat tyytyväisiltä. Miksi tätä järjestelmää kohtaan pitäisi tuntea syvää epäluuloa ja korjata asiaa, joka toimii? Pankit tekevät sen minkä lupaavat eivätkä asiakkaat koe tulleensa huijatuksi.

Ympäristöaktivisteilla sen sijaan on peiliin katsomisen paikka. Heillä on toisinaan tärkeääkin sanottavaa, mutta sitä ei kuunnella. Miksi ei? Osa selittyy tietysti yllä mainituilla seikoilla, mutta näiden järjestöjen intresseissä olisi yrittää jotenkin muuttaa omaa imagoaan ja sitä kautta ehkä suomalaisten tapaa asioita ajatella. Siinä, missä pankkien nykyinen toiminta näyttää olevan melko miellyttävää, ympäristöaktivistien toiminta ei tunnu olevan. Miksi ei?

Jos nykyinen ulkomailta tuontitavarana hommattu “villapaitaväki kahlitsee itsensä kaivinkoneisiin ja pitää metakkaa” -metodi ei Suomessa oikein ota tuulta siipiensä alle, pitäisikö keksiä joku toinen tapa tuoda sanomaa esille? Kannattaisi ehkä miettiä, ainakin jos haluaa vaikuttaa asioihin eikä vain juosta kaivinkoneiden perässä. Mutta koska ulkomailla keksitty on mielikuvissa parempi kuin itse tehty, tuontitavarahäiriköinti elää ja voi paksusti ja antaa kasvot ympäristöaktivismille.

Samaten ympäristöaktivismin ongelmana on juuri nyt se, että se taistelee tuulimyllyjä vastaan.

Aivan sama mitä villapaitaväki tekee, miljardeja maksanut ydinvoimala valmistuu ja otetaan käyttöön. Työtä ei edes juuri voi hidastaa, sillä tuon kokoisessa projektissa puolen päivän viivytys siitä, että rosvosektori kannetaan putkaan, ei tunnu juuri missään. Muualla ympäristöaktivismi on jopa saavuttanut toisinaan tuloksia, ja mitä käsinkosketeltavammasta ja konkreettisemmasta tuloksesta on kysymys, sitä parempi mielikuva toiminnasta ihmisille jää.

Suomalaisen ympäristöaktivismin nykytila on kuitenkin melko tyypillisesti suomalaisen kyseenalaistamattomuuden tulos. Kun vika on aina peilissä jos naama näyttää vinolta, on täysin mahdotonta tutkia omaa toimintaa kovin kriittisesti. Asiaa sivuten Vihreä puolue otti vaaleissa rökäletappion ja syyttää siitä lähinnä ydinvoimaa. Sekä Vihreiden että ympäristöliikkeen ydinongelma ei ole ydinvoimassa vaan siinä, että niissä on sokea usko siihen, että itse ollaan parempia ihmisiä kuin muut.

Ympäristöasioita edes etäisesti sivuaviin ajatustenvaihtoihin pulahtaa helposti ad Soininvaarum -muotoinen argumentaatiovirhe. Jos Osmo Soininvaara olisi ehtinyt lausumaan kaiken sen, mitä hänen suuhunsa on vuosien saatossa tungettu, häneltä ei olisi aikaa pahemmin muuhun jäänytkään. Mutta koska Soininvaaralla on melko luotettava ja mukava maine, asiat ihmeellisesti muuttuvat perustelluiksi puolesta tai vastaan, jos kerrotaan Oden olevan samaa mieltä.

Kun ollaan täysin vakuuttuneita omasta ylevämmyydestä ja oman moraalin korkeudesta kuolevaisiin verrattuna, viestintä puhuttelee erinomaisesti samaa uskoa tunnustavia omia, mutta ärsyttää suunnattomasti niitä, jotka eivät aatteen piirissä ole. Tässäkin asiassa on onnistuttu luomaan hierarkia, jossa on automaattisesti totuuksia puhuvia ihmisiä ja kerhoja ja vastaavasti automaattisesti valheita latelevia.

Omaa aivoaikaa ei tarvitse käyttää kummallakaan puolella aitaa.

blog comments powered by Disqus