Ajattelin aikanaan, että Jutta Urpilainen saattaisi olla parempi valinta kuin Erkki Tuomioja puolueen väkisin edessä olevassa modernisoimisessa.

Urpilaisen eväät tuntuvat kuitenkin olevan kovin kateissa. Olen sietänyt erilaisia pikku sammakoita ja alkuhaparointia kun uusi puheenjohtaja vedetään valtakunnanpolitiikkaan jostain pohjanmaalaisesta kyläpolitikoinnista. Mutta nyt on aika tunnustaa tosiasiat.

Helsingin Sanomissa tuo Kokkolan tms. Nero toteaa näin:

Hänen mielestään Suomessa vallitsee porvarillinen hegemonia eikä keskustaa ja kokoomusta voi poliittisesti juuri erottaa toisistaan. Aivan viime aikoina hallitusrintamasta on tosin paljastunut säröjä liittyen tulevaan sosiaaliturvauudistukseen, hän sanoi huomanneensa.

Tietääköhän Urpilainen, mikä oikeastaan on porvari? Se ei ole kepulainen maajussi tai kokkari pikkuvirkamies tai lastentarhantäti. Suomessa porvaristo mahtuu Kovasen taksiin eikä ole ongelma millään tavoin yhdellekään poliittiselle liikkeelle, vaikka ne olisivat kuinka liittoutuneet keskenään. Oikeastaan porvariston puute on ongelma kaikille, mutta emme takerru nyt siihen.

Keskustan ja Kokoomuksen taas voi helposti erottaa toisistaan jos katsoo eroja puolueiden toiminnassa avarakatseisesti eikä näe maailmaa muodossa “demarit - ei-demarit”. Itse asiassa tässäkin skabassa tarvitaan hienoa seulaa, mutta siihen on Suomessa totuttu. Kokoomuksen erottaminen SDP:n järkisiivestä on lopulta aika hankalaa, mutta Kepu erottuu kaikista muista aluepolitiikka-agendallaan. Se, että Urpilainen ei tunnusta tätä, tarkoittaa, että hän ei ymmärrä, hän teeskentelee tyhmää tai hän valehtelee. Mikään näistä ei ole suurpuolueen puheenjohtajalle ansio.

Hänen mukaansa demarit eivät enää halua piehtaroida vanhoissa ongelmissaan vaan katsoa eteenpäin. "Kansa valitsee, kuka Suomea seuraavien vaalien jälkeen johtaa", Urpilainen muistutti.

Tunnustan, että SDP:n edustajalta on ihailtavaa nöyrtymistä tunnustaa, että kansalla on valtaa eikä ainoastaan Puolueella. Tämä on ajattelullisesti suuri muutos. Sen sijaan demarit kyllä erityisesti haluavat piehtaroida vanhoissa ongelmissa, koska edelleenkään sisu ei anna myöten tunnustaa, että työmarkkinakorporaatiovalta on menettänyt merkitystään. Ei täysin mutta sen tähti on ollut laskussa jo 20 vuotta. Siltikään pesäeroa tähän ei haluta tehdä vaan puolue keskittyy ylläpitämään muinaisia viholliskuvia.

SDP:n ongelma on se, että ideologia on kopioitu muualta, ja tuossa ideologiassa vihollinen on porvaristo. Mutta kun Suomessa ei ole porvaristoa eikä ole ollut aikoihin vaan melkein kaikki ovat palkkatyöläisiä ja firmojenkin kotimainen omistaja on työväki epäilemättä pyyteettömien eläkerahastopomojensa kautta, jostain on pitänyt keksiä porvareita kun kerran niitä pitää vihata ja ideologia perustuu vihaan ja vastakkainasetteluun. Suomeen SDP on keksinyt porvareita Kokoomuksen kannattajista ja rajoitetusti Kepun. Näin siis sairaanhoitaja on porvari, jota kuuluu vihata, ja paperimies on duunari, jolle kuuluu kaikki valta.

Jos tässä asetelmassa ei näytä olevan lukijan mielestä ångströmin vertaa järkeä, vika ei ole lukijan päässä. Ja kun Urpilainen on käynyt uuteen hyökkäyssotaan tämän asetelman säilyttämiseksi, en voi kuin ihmetellä kannanottoa, jossa demarit eivät mukamas enää haluaisi piehtaroida vanhoissa ongelmissaan. Vanhojen ongelmien ydin on tämä näennäinen vastakkainasettelu täysin imaginäärisen rintamalinjan yli, ja se näyttää voivan hyvin.

Urpilainen oli inspiroitunut Barack Obaman voitosta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. "Tuloksessa oli kyse selän kääntämisestä kahdeksan vuotta kestäneelle oikeistopolitiikalle", hän sanoi puoluevaltuustolle pitämässään poliittisessa tilannekatsauksessa.

Tämä syvällinen näkemys puolestaan paljastaa meille, ettei Urpilainen ymmärrä USA:n sisäpolitiikasta enempää kuin Internationaalia veivaavan posetiivarin punahattuinen apina.

USA:ssa ei ole meidän vinkkelistämme oikeistoa ja vasemmistoa. Jako siellä on enemmänkin änkyräuskovaiskonservatiivien ja melkoänkyräuskovaiskonservatiivien välinen. Ei siellä otettu kantaa siihen, pitäisikö maahan rakentaa pohjoismainen hyvinvointivaltio vaan siihen, millaisia mielikuvia ehdokkaat herättävät konservatiivisen äänestäjän päässä.

Kun lisäksi katsotaan USA:n vaalituloskarttaa piirikunnittain, huomataan siellä asetelma maaseutu vastaan kaupungit, ja tällä kertaa kaupungit voittivat. Jos Urpilainen näkisi tässä jotakin inspiraatiota, hän ymmärtäisi saman kysymyksen olevan totta Suomenkin politiikassa, jossa Kepu ja Kristilliset edustavat maaseutua ja SDP, Vihreät ja Kokoomus kaupunkeja.

Mutta koska tämä rikkoo viime vuosikymmenten viholliskuvan, hän ei ymmärrä tätä, teeskentelee tyhmää tai hän valehtelee. Mikään näistä ei edelleenkään ole suurpuolueen puheenjohtajalle ansio.

Hän linjasi myös, että Sdp pystyy siihen, kun se kokoaa ”vasemmiston ja liberaalin keskustan voimat muutoksen puolesta”.

Jos Urpilainen pystyy kokoamaan edes omat rivinsä muutoksen eikä pysähtyneisyyden puolesta, ennustan hänelle menestystä. Jos hän ei tähän kykene vaan yrittää kahmaista vasemmiston ja liberaalin keskustan taistelemaan pysähtyneisyyden puolesta, hän häipyy historian roskatynnyriin vieläkin turhempana SDP:n puheenjohtajana kuin Heinäluoma oli. En toisaalta kadehdi myöskään rividemaria, joka on joutunut jo kaksissa puheenjohtajavaaleissa valitsemaan Tuomiojan ja pysähtyneisyyden välillä.

Parta puolueohjelman päällä vai alla? Kas siinä rividemarin probleema.