Keskinkertaisuuden palvojat
07/07/11 15:20
Kahdessa edellisessä kirjoituksessani olen tonkinut joitakin Suomen sitkeitä ongelmia ja tässä kerron näkemykseni siitä, mistä ne oikein johtuvat.
Suomi on keskinkertaisuutta palvova valtio ja kansa. Asioiden tekeminen huonosti on kulttuurillisesti erityisen sopimatonta, mikä erottaa Suomen valtaosasta kehitysmaita, mutta toisin kuin propagandassa uskotellaan, suomalaiset eivät erityisemmin pyri huippusuorituksiin. Suomalainen ei juurikaan vaadi miltään asialta laatua vaan katsoo lähinnä halpaa hintaa. Huonosta palvelusta harva viitsii edes valittaa.
Kotimarkkinat eivät näin ollen Suomessa vedä merkittäviä määriä laadukkaita tuotteita, joten niiden tekemiselle Suomessa ei ole kotimarkkinatilausta. Vaikka tilaus olisikin, olisi vaikeaa miehittää firma siten, että se pyrkisi tuotannossaan maailman parhaaseen (oikeasti, ei iskulauseissa). Useimmiten käy niin, että kuvitellaan keskinkertaisen tuotteen olevan maailman paras jonkun yksittäisen insinööritieteellisen faktoidin perusteella, ja vaikka tuote oikeasti olisi maailman paras, sitä tuskin markkinoitaisiin sellaisena.
Pula-ajan mentaliteetti elää sitkeässä. Ylimääräistä kulutusta eivat vanhemmat ikäluokat katso hyvällä ja vasta nuoremmat ovat hieman päässeet kulutusjuhlan makuun. Heidän kulutuksensa vain suuntautuu ulkomaisiin halpahalleihin. Suomessa väki katsoo lähinnä suunnitellun ostoksen toimimista tarkoituksessaan
eikä niinkään mieti esteettisiä ja nautinnollisia seikkoja. Keskinkertaiset esineet ja asiat täyttävät tarpeen aivan täydellisesti ja pula-aikamentaliteetti katsoo kalliimpaan investoimisen olevan halpa-arvoista pröystäilyä ja ei talvisodankaan aikana tehty niin. Tämä selittää myös sen, miksi ruoka on Suomessa niin luokattoman huonoa. Sen tehtävä on olla mahantäytettä eikä mikään nautinto.
Suomi ei brändinä ole minkään arvoinen. Edes Suomessa. Tuontitavara on mielikuvissa hienompaa, sivistyneempää ja laadukkaampaa ja suomalainen edustaa metsäläisyyttä, josta pitää hankkiutua eroon. Kunnollisessa itsensä kampittamisen hengessä vähäistä suurempi joukko suomalaisia on aina vastustanut sitkeästi Nokian kännyköitä ja nyt kun firmalla menee huonommin, "mitäs minä sanoin, ei suomalainen osaa mitään" -tyyppinen vahingonilo täytti nopeasti erinäköiset nettipalstat. Virallisessa propagandassa suomalaisuuteen yhdistetään laatu, mutta se ei ulkomailla ilmene juuri mitenkään. Pieni Suomen lippu paketissa jää täysin huomaamatta, pieni Sveitsin lippu lisää myyntiä rutkasti. Olisikohan brändityöryhmillä mietittävää?
Yrityskulttuuri ei myöskään ole erityisen optimaalinen. Vallankahva on firmoissa tukevasti suljetun talouden koulun käyneillä pula-aikaa ja Itä-Saksaa muistelevilla. Nuoremmilla saattaisi olla hyviäkin ideoita, mutta kun vanhat idänkaupan asiantuntijat pyörittävät bisneksiä, harva nuori saa ääntään kuuluviin ja ideoitaan tuotteiksi saakka. Nuorisotyöttömyys kertoo meille siitä, että nuoria ei edes työmarkkinoille pahemin huolita kun vanhemmat istuvat paikoillaan kuin tatit eivätkä tee tilaa kenellekään. Ajatukset nostaa eläkeikää eivät varsinaisesti tätäkään asiaa paranna.
Monessa pienemmässä firmassa ollaan sukupolvenvaihdosongelman edessä, sillä kun vanhemmat alkavat jäädä eläkkeelle ja tilalle pitäisi palkata 40 vuotta nuorempia, kuilu kulttuurien välillä on kasvanut liian suureksi ja nämä työpaikat eivät tapoineen nuoria kiinnosta.
Suomalaisen (työ)kulttuurin sietämätön vitsaus on virkamiesmäisyys ja auktoriteettiusko. Töpinäosastojen talous- ja tietohallintojohtajat ovat firmoissa kuninkaita ja hyvät ideat muuttuvat bisnekseksi vain, jos tympeimmät virkamiehet ja kiusanhenget eivät pysty niitä mitenkään ampumaan alas. Firmat uhraavat konsulttien johdolla loputtomasti aikaa ja rahaa siihen, että luodaan prosesseja, joiden tosiasiallinen tarkoitus on estää minkään muuttaminen. Tuotteen jalostaminen maailman parhaaksi törmää usein firman sisäiseen byrokraattiin, joka ihmettelee, miksi tarvitsee tehdä mitään kun tuote kerran toimii, aivan turhaa rahanhukkaa.
80-luvulle saakka "hyvä työpaikka" tarkoitti kovin monien mielessä valtion virkaa. Ihmisiä ynseästi kohtelevat virkamiehet olivat työväestön kadehdittua aatelia ja jokainen yritti jollain tavalla apinoida heitä. Tympeät portsarit, yrmeät tarjoilijat ja matkustajille riesaksi olevat bussikuskit ovat muuttuneet paremmiksi vasta aivan viime vuosina. Tällainen ilmapiiri ei ole omiaan ruokkimaan innovatiivisuutta, vaikka Suomi kuinka kutsuisi itseään innovaatioyhteiskunnaksi.
Koulujärjestelmä on tyypillinen keskinkertaisuutta palvova rakennelma. Peruskoulutuksen taso on varsin hyvä ja hajonta siinä melko pientä eri koulujen välillä, mutta mitä korkeammalle mennään, sitä enemmän jäädään jälkeen. Suomalainen korkeakoulu voi kutsua itseään huippuyliopistoksi jos haluaa, mutta mikään numero ei tue väitettä. Eron huomaa jokainen jossain muualla opiskellut. Siinä, missä suomalainen yliopisto järjestää massaluentoja ja mittaa tenteillä detaljien hetkellistä ulkoa oppimista,
muualla opetetaan enemmän metodiikkaa ja kykyä perustella väitteitään. Opiskelu etenee henkilökohtaisessa ohjauksessa eikä niin, että professorin oppiarvon saavuttanut henkilö tavataan ensimmäisen kerran kahden kesken kun keskustellaan päättötyön aiheesta.
Veikkaan useimpien korkeakoulututkinnon suorittaneiden kiinnittäneen Suomessa huomiota outoon ilmiöön: yliopistoissa pärjäävät parhaiten ne, jotka olivat lukiossa hieman terävimmän kärjen alapuolella, sekä tietysti pieni joukko luonnonlahjakkuuksia. Tuo ei aivan terävin kärki on jo lukioaikana opetellut opiskelumetodin, jolla suoriudutaan detaljitietoa mittaavasta kokeesta, kun taas lukion yleistiedolla hoitanut terävin kärki ei ole tätä koskaan tehnyt. Joidenkin harvojen lahjat riittävät myös korkeakoulututkinnon suorittamiseen yleistiedolla, mutta valtaosa nopeasti ja hyvin arvosanoin valmistuvista ei ollut kuuden L:n ylioppilaita.
Kotimaista laadukkaiden tuotteiden kulutuskysyntää varjostaa ihmisten yleinen persaukisuus. Kun asuminen maksaa hirveästi, verot ovat hirveät, palkat ovat pienet ja keskinkertainenkin tavara ja ruoka maksavat enemmän kuin missään muualla, rahaa ei juuri mihinkään jää.
Tämä ruokkii pula-aikamentaliteetin jatkumista. Yksityisiä pääomia ei suuresti ole yritysten käynnistämiseen eikä edes asiakkaana toimimiseen. Aikaisemman kirjoitukseni kommenttiosuudessa mainittiinkin Genelec ja se, kuinka se syntyi Yleisradion siivellä. Valtio saa kyllä Suomessa autettua kallista laatutavaraa tekevän bisneksen käyntiin, mutta yksityinen sektori ei tunnu siinä kovin usein onnistuvan.
Kesknkertaisuuden henkeä henkii myös kepulainen asutuspolitiikka. Valtio pistää loputtomasti paukkuja siihen, että kaikkialla Suomessa asiat ovat jotenkin keskinkertaisesti ok. Tuo raha ratkaisisi Etelä-Suomen infrastruktuuriongelmat ja pääkaupunkiseudun asuntopulan jos se käytettäisiin toisella tavalla, mutta koska keskusjohtoisesti pitää ohjata rahaa paikkoihin, jotka eivät koskaan tule pärjäämään omillaan, kasvukeskuksissa kurjistetaan ihmiset kalliilla asumisen hinnalla.
Keskusjohtoisesti valtio ja sen verotulot ovat pyhiä asioita ja minkäännäköinen kilpailu ei ole hyväksi. Emme tiedä, voisiko joku Suomen maakunnista pärjätä omillaan varsin hyvinkin jos siellä saataisiin tehdä jotain hieman toisella tavalla. Kilvoittelua ei kuitenkaan edes haluta käynnistää, sillä keskushallinto pelkää valtansa romuttuvan ja budjettiensa pienenevän, mikä tietysti olisi totta.
Kuten kahvikirjoitukseni kommenteista kävi ilmi, Suomessa kyllä ollaan valmiita tekemään asioita toisellakin tavalla.
Se edellyttää vain nuorempia ikäluokkia ja tuontitavaraa. Tarvitsisimmekohan hieman lisää kansallistunnetta ja -ylpeyttä ja hieman vähemmän menestymisen kahdehdintaa? Olisikohan ajatusmaailmassakin ehkä jo aika tehdä rohkea kurkistus 80-luvulle?
Suomi on keskinkertaisuutta palvova valtio ja kansa. Asioiden tekeminen huonosti on kulttuurillisesti erityisen sopimatonta, mikä erottaa Suomen valtaosasta kehitysmaita, mutta toisin kuin propagandassa uskotellaan, suomalaiset eivät erityisemmin pyri huippusuorituksiin. Suomalainen ei juurikaan vaadi miltään asialta laatua vaan katsoo lähinnä halpaa hintaa. Huonosta palvelusta harva viitsii edes valittaa.
Kotimarkkinat eivät näin ollen Suomessa vedä merkittäviä määriä laadukkaita tuotteita, joten niiden tekemiselle Suomessa ei ole kotimarkkinatilausta. Vaikka tilaus olisikin, olisi vaikeaa miehittää firma siten, että se pyrkisi tuotannossaan maailman parhaaseen (oikeasti, ei iskulauseissa). Useimmiten käy niin, että kuvitellaan keskinkertaisen tuotteen olevan maailman paras jonkun yksittäisen insinööritieteellisen faktoidin perusteella, ja vaikka tuote oikeasti olisi maailman paras, sitä tuskin markkinoitaisiin sellaisena.
Pula-ajan mentaliteetti elää sitkeässä. Ylimääräistä kulutusta eivat vanhemmat ikäluokat katso hyvällä ja vasta nuoremmat ovat hieman päässeet kulutusjuhlan makuun. Heidän kulutuksensa vain suuntautuu ulkomaisiin halpahalleihin. Suomessa väki katsoo lähinnä suunnitellun ostoksen toimimista tarkoituksessaan
Suomi ei brändinä ole minkään arvoinen. Edes Suomessa. Tuontitavara on mielikuvissa hienompaa, sivistyneempää ja laadukkaampaa ja suomalainen edustaa metsäläisyyttä, josta pitää hankkiutua eroon. Kunnollisessa itsensä kampittamisen hengessä vähäistä suurempi joukko suomalaisia on aina vastustanut sitkeästi Nokian kännyköitä ja nyt kun firmalla menee huonommin, "mitäs minä sanoin, ei suomalainen osaa mitään" -tyyppinen vahingonilo täytti nopeasti erinäköiset nettipalstat. Virallisessa propagandassa suomalaisuuteen yhdistetään laatu, mutta se ei ulkomailla ilmene juuri mitenkään. Pieni Suomen lippu paketissa jää täysin huomaamatta, pieni Sveitsin lippu lisää myyntiä rutkasti. Olisikohan brändityöryhmillä mietittävää?
Yrityskulttuuri ei myöskään ole erityisen optimaalinen. Vallankahva on firmoissa tukevasti suljetun talouden koulun käyneillä pula-aikaa ja Itä-Saksaa muistelevilla. Nuoremmilla saattaisi olla hyviäkin ideoita, mutta kun vanhat idänkaupan asiantuntijat pyörittävät bisneksiä, harva nuori saa ääntään kuuluviin ja ideoitaan tuotteiksi saakka. Nuorisotyöttömyys kertoo meille siitä, että nuoria ei edes työmarkkinoille pahemin huolita kun vanhemmat istuvat paikoillaan kuin tatit eivätkä tee tilaa kenellekään. Ajatukset nostaa eläkeikää eivät varsinaisesti tätäkään asiaa paranna.
Monessa pienemmässä firmassa ollaan sukupolvenvaihdosongelman edessä, sillä kun vanhemmat alkavat jäädä eläkkeelle ja tilalle pitäisi palkata 40 vuotta nuorempia, kuilu kulttuurien välillä on kasvanut liian suureksi ja nämä työpaikat eivät tapoineen nuoria kiinnosta.
Suomalaisen (työ)kulttuurin sietämätön vitsaus on virkamiesmäisyys ja auktoriteettiusko. Töpinäosastojen talous- ja tietohallintojohtajat ovat firmoissa kuninkaita ja hyvät ideat muuttuvat bisnekseksi vain, jos tympeimmät virkamiehet ja kiusanhenget eivät pysty niitä mitenkään ampumaan alas. Firmat uhraavat konsulttien johdolla loputtomasti aikaa ja rahaa siihen, että luodaan prosesseja, joiden tosiasiallinen tarkoitus on estää minkään muuttaminen. Tuotteen jalostaminen maailman parhaaksi törmää usein firman sisäiseen byrokraattiin, joka ihmettelee, miksi tarvitsee tehdä mitään kun tuote kerran toimii, aivan turhaa rahanhukkaa.
80-luvulle saakka "hyvä työpaikka" tarkoitti kovin monien mielessä valtion virkaa. Ihmisiä ynseästi kohtelevat virkamiehet olivat työväestön kadehdittua aatelia ja jokainen yritti jollain tavalla apinoida heitä. Tympeät portsarit, yrmeät tarjoilijat ja matkustajille riesaksi olevat bussikuskit ovat muuttuneet paremmiksi vasta aivan viime vuosina. Tällainen ilmapiiri ei ole omiaan ruokkimaan innovatiivisuutta, vaikka Suomi kuinka kutsuisi itseään innovaatioyhteiskunnaksi.
Koulujärjestelmä on tyypillinen keskinkertaisuutta palvova rakennelma. Peruskoulutuksen taso on varsin hyvä ja hajonta siinä melko pientä eri koulujen välillä, mutta mitä korkeammalle mennään, sitä enemmän jäädään jälkeen. Suomalainen korkeakoulu voi kutsua itseään huippuyliopistoksi jos haluaa, mutta mikään numero ei tue väitettä. Eron huomaa jokainen jossain muualla opiskellut. Siinä, missä suomalainen yliopisto järjestää massaluentoja ja mittaa tenteillä detaljien hetkellistä ulkoa oppimista,
Veikkaan useimpien korkeakoulututkinnon suorittaneiden kiinnittäneen Suomessa huomiota outoon ilmiöön: yliopistoissa pärjäävät parhaiten ne, jotka olivat lukiossa hieman terävimmän kärjen alapuolella, sekä tietysti pieni joukko luonnonlahjakkuuksia. Tuo ei aivan terävin kärki on jo lukioaikana opetellut opiskelumetodin, jolla suoriudutaan detaljitietoa mittaavasta kokeesta, kun taas lukion yleistiedolla hoitanut terävin kärki ei ole tätä koskaan tehnyt. Joidenkin harvojen lahjat riittävät myös korkeakoulututkinnon suorittamiseen yleistiedolla, mutta valtaosa nopeasti ja hyvin arvosanoin valmistuvista ei ollut kuuden L:n ylioppilaita.
Kotimaista laadukkaiden tuotteiden kulutuskysyntää varjostaa ihmisten yleinen persaukisuus. Kun asuminen maksaa hirveästi, verot ovat hirveät, palkat ovat pienet ja keskinkertainenkin tavara ja ruoka maksavat enemmän kuin missään muualla, rahaa ei juuri mihinkään jää.
Tämä ruokkii pula-aikamentaliteetin jatkumista. Yksityisiä pääomia ei suuresti ole yritysten käynnistämiseen eikä edes asiakkaana toimimiseen. Aikaisemman kirjoitukseni kommenttiosuudessa mainittiinkin Genelec ja se, kuinka se syntyi Yleisradion siivellä. Valtio saa kyllä Suomessa autettua kallista laatutavaraa tekevän bisneksen käyntiin, mutta yksityinen sektori ei tunnu siinä kovin usein onnistuvan.
Kesknkertaisuuden henkeä henkii myös kepulainen asutuspolitiikka. Valtio pistää loputtomasti paukkuja siihen, että kaikkialla Suomessa asiat ovat jotenkin keskinkertaisesti ok. Tuo raha ratkaisisi Etelä-Suomen infrastruktuuriongelmat ja pääkaupunkiseudun asuntopulan jos se käytettäisiin toisella tavalla, mutta koska keskusjohtoisesti pitää ohjata rahaa paikkoihin, jotka eivät koskaan tule pärjäämään omillaan, kasvukeskuksissa kurjistetaan ihmiset kalliilla asumisen hinnalla.
Keskusjohtoisesti valtio ja sen verotulot ovat pyhiä asioita ja minkäännäköinen kilpailu ei ole hyväksi. Emme tiedä, voisiko joku Suomen maakunnista pärjätä omillaan varsin hyvinkin jos siellä saataisiin tehdä jotain hieman toisella tavalla. Kilvoittelua ei kuitenkaan edes haluta käynnistää, sillä keskushallinto pelkää valtansa romuttuvan ja budjettiensa pienenevän, mikä tietysti olisi totta.
Kuten kahvikirjoitukseni kommenteista kävi ilmi, Suomessa kyllä ollaan valmiita tekemään asioita toisellakin tavalla.
Se edellyttää vain nuorempia ikäluokkia ja tuontitavaraa. Tarvitsisimmekohan hieman lisää kansallistunnetta ja -ylpeyttä ja hieman vähemmän menestymisen kahdehdintaa? Olisikohan ajatusmaailmassakin ehkä jo aika tehdä rohkea kurkistus 80-luvulle?
blog comments powered by Disqus