Sääli, että tämä uutinen julkaistiin juuri jouluna, jolloin kukaan ei lue sitä. Ja yhtä sääli, että kirjoitan asiasta tänään, koska tätäkään ei lue juuri kukaan.

Julkisia hankkeita on vaivannut iät ajat pöhötauti, kädettömyys ja suuruudenhulluus, mutta kukaan ei tunnu nykyään olevan moksiskaan ja on pikku-uutisen paikka, että joku hanke maksaa kolme kertaa budjetin verran.

Yksityisellä sektorilla jokainen asiantunteva johtaja pistää hankkeisiin valmiiksi kertoimen sekä budjettiin että valmistumisaikaan ennen kuin esittää hankkeen eteenpäin, ja näin tuloksena on usein sangen pitäviä budjetteja ja aikatauluja. Julkisella sektorilla näin ei tehdä.

Jos julkisen sektorin hankkeen todelliset kustannukset kerrottaisiin hankkeen alettua, rahaa ei annettaisi. Kun ehdotuksessa on kolmasosa tai neljäsosa todellisista kuluista, rahaa annetaan, ja hankkeen vieminen loppuun voidaan sen jälkeen hoitaa kerjätyllä lisärahalla, koska aloitettua ei kannata jättää kesken.

Julkishallinnon IT-hankkeet eivät kovin hyvää arvosanaa saa. Muistamme Autorekisterikeskuksen tietojärjestelmähankkeen. En tiedä onko se valmis vieläkään, mutta kai kymmenessä vuodessa jotain syntyy, moninkertaiseen hintaan. Kun mietitään tällaisen järjestelmän vaatimuksia, ei kymmenien miljoonien lasku ole mitenkään selitettävissä. Järjestelmän ei varmasti tarvitse olla monimutkaisempi, reaaliaikaisempi ja luotettavampi kuin pörssin osakekaupankäyntijärjestelmä, ja jos viimeksi mainitun saa infrastruktuureineen kymmenesosalla siitä hinnasta, millä valtio ei saanut Autorekisterikeskukseen uutta tietojärjestelmää, hanke on ollut alusta alkaen väärin määritelty.

Eduskunnan äänestysjärjestelmä herätti suurta hörhötystä pari kolme vuotta sitten. 199 ääntä muutaman kerran päivässä rekisteröivä järjestelmä on sellainen, jonka minä olisin osannut tehdä Commodore 64:llä vuonna 1985, ja se olisi toiminut aivan hyvin. Valtio kippasi hankkeeseen muutaman miljoonan, ja lopputuloksena oli järjestelmä, joka kaatuu kuorman alla ja tarvitsi muutaman miljoonan päivityksen ja korjauksen. Minä en tiedä, miten 2000-luvulla on mahdollista tehdä järjestelmä, joka ei kestä 199 muutamassa minuutissa annettavaa jaa-ei-tyhmiä-bingo -ääntä vaan lyyhistyy ankaran kuorman alla, mutta joku konsultti on osannut tämänkin rakentaa.

Terveydenhoidon sekavista tietojärjestelmistä oli juttua viikko sitten.

Julkishallinnon tietojärjestelmähankkeet ovat konsulttitalojen lypsylehmä. Niissä on organisoituna omaksi osastokseen "julkishallinnon palvelut", joissa lienee sopivasti verkostoituneita myyntimiehiä, että saavat ylihintaista sekundaa kaupaksi ilman minkäännäköistä vastuullisuutta esimerkiksi siitä, että toimitettava järjestelmä lopulta valmistuu ja toimii. Yksityisellä sektorilla konsulttifirma ei voi tehdä bisnestä näin kuin kerran, toista kertaa siltä ei ostettaisi mitään. Julkishallinto taas tuntuu suosivan samoja toimittajia hanke toisensa jälkeen, vaikka tähän mennessä mikään tilaus ei ole mennyt suunnitellusti.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Valtio on niin suuri IT-palvelujen tarvitsija, että sillä voisi aivan mainiosti olla suurikin it-yksikkö, jota voitaisiin johtaa ammattimaisesti ja jossa voitaisiin maksaa sellaisia palkkoja, että siellä olisi palkkalistoilla parhaat nimet eikä pahnanpohjimmaisia byrokraatteja. Tämän osaston tehtävänä olisi ensinnäkin tehdä valtiolle tietojärjestelmästrategia, sen jälkeen suunnitella tarvittavat järjestelmät ja lopulta kilpailuttaa toimittajat ja teettää suorittava työ siellä, mistä saa hyvää laatua oikeaan hintaan.

Nyt strategiaa ei ole, vaan jokainen valtionhallinnon kioski tuntuu nysväävän omiaan. Muualla tuntuu syntyvän kaikennäköisiä kansalaisportaaleja, jota kautta kansalainen saa kaikki tarvitsemansa palvelut. Esimerkiksi Virossa tällainen on ollut käytössä vuosikausia. Suomessa ei synny mitään, koska kukaan ei edes yritä tällaista synnyttää.

Kun jokainen putka tekee omiaan, jokaisessa tietojärjestelmähankkeessa määritellään ja toteutetaan runsaasti päällekkäisiä asioita. Esimerkiksi tietoturva ja tietosuoja ovat asioita, jotka pitää tehdä jokaiseen järjestelmään, ja kun käynnissä on 20 hanketta, valtio tulee maksaneeksi kahteenkymmeneen kertaan näistä asioista, vaikka joku olisi voinut tehdä tämän kerralla kuntoon tarjoamalla alustan, joka soveltuu kaikkiin julkisen sektorin tietojärjestelmiin ja jossa nämä asiat ovat kunnossa.

Kun valtion organisaatioissa on pari herrahissin jättämää entistä atk-miestä it-pomoina, missään ei ole resursseja tehdä määrittely- ja suunnittelutyötä itse. Kun konsultti pannaan suunnittelemaan järjestelmä, joka tilataan kyseiseltä konsulttitalolta, keskiasteen koulutuksen saanut vompattikin ymmärtää, että tuloksena ei ole hyvää järjestelmää asiakkaan tarpeisiin vaan kallis megaprojekti, jossa kokeillaan uusia tekniikoita, jotta konsulttitalo saa paljon rahaa ja voi opetella kaikkea uutta asiakkaan laskuun.

Kun valtiollisia it-hankkeita miettivät vain insinöörit ja insinööritaustaiset konsultit, tuloksena on järjettömiä ja epärelevantteja hankkeita, joiden hyöty on marginaalinen. Muistamme esimerkiksi, kuinka paljon rahaa käytettiin sähköisen tunnistautumisen kehittelyyn ja synnytettiin järjestelmä, jota ei käytä kukaan ja jota ei enää taida olla olemassakaan. Jos asiaa olisi lähestytty käyttäjänäkökulmasta, olisi huomattu, että pankeilla on jo tunnistautumisjärjestelmä, jota voi käyttää, ja toisaalta kaikki järjestelmät eivät tarvitse mitään jättiläistunnistautumishärveliä.

Englannissa, jossa henkilötunnuksia ei ole ja kaikki muutenkin vaikeampaa, kansalaisportaaliin voi rekisteröityä kuka hyvänsä. Ilmoitettuun osoitteeseen toimitetaan postitse ensimmäinen salasana, joka vaihdetaan. Tämä riittää aivan mainiosti tunnistautumiseksi esimerkiksi veroilmoituksen täyttöjärjestelmään, koska kenenkään motiivi häkkeröidä tällaista järjestelmää on olematon.

Voisiko Suomessa ajatella tehtävän jotakin samaa? Ei, koska Suomessa verohallinto ei ole saanut aikaiseksi sähköistä veroilmoitusta.