Yksinkertaisia ratkaisuja on
29/12/11 13:40
Käsitelläänpä vielä välipäivien kunniaksi tämäkin uutisankka.
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja paasaa yksinkertaisten ratkaisujen puutteesta. Hän analysoi tulevia talousvaikeuksia ja sen jälkeen päätyy kirjoittamaan paperille näkemyksen, joka erinomaisesti kiteyttää sen, mikä tällä hetkellä on ongelma Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Harmi vain, että hän
tekee sen vahingossa eikä ymmärtäen asiasta juuri mitään:
Suomen erityinen ongelma on omien kilpailuedellytystemme heikentyminen. Nokia-klusteri on murentunut, metsäteollisuudessa kone toisensa jälkeen pysäytetään, eikä uusia kansantalouden kasvun moottoreita ole valmiina odottamassa. Pitkään jatkunut nousukausi, tuloerojen kasvu ja edessä olevat julkisen talouden säästöongelmat tekevät aktiivisen elinkeinopolitiikan hyvin vaikeaksi, minkä vuoksi uusien kasvualojen kehitys vaikeutuu entisestään.
Tämä on lähtökohdiltaan niin täydellisen poskellaan, että kappale on jopa huomionarvoisan hyvä esimerkki pysähtyneisyydestä.
Ensinnäkin, siinä haikaillaan Nokian ja metsäklusterin kaltaisten kansantalouden kokoon nähden suurten mammuttien perään. Oletetaan, että Suomi pelastuu vasta kun sellaisia saadaan synnytettyä jostain jotenkin. Toisekseen, siinä haikaillaan “aktiivisen elinkeinopolitiikan” perään. Oletetaan, että rakastava Äiti Holhousvaltio osaa suunnitella meille Rakkaan Johtajan lailla parhaiten toimivan talousmallin ja yrityselämän ja nyt ollaan ongelmissa, kun rahaa tähän ei oikein tahdo löytyä mistään.
On tietysti hienoa, jos Suomeen syntyy joku Nokian suuruinen mammutti jatkossakin. Tämä ei kuitenkaan ole ihmelääke, sillä yksi jätti alkaa pienessä maassa varjostaa liiaksi muita. Nokia on onnistunut muutaman spin offin kanssa ihan tyydyttävästi, mutta kaikesta huolimatta Nokia on yritys, joka yrittää pärjätä kilpailijoita vastaan eikä tukea kilpailun syntymistä. Minun vinkkelistäni Suomen IT-yrityskenttä on huomattavasti piristynyt viimeisen kahden vuoden aikana kun yrittäjien silmissä siintää visio tuotteen myymisestä kuluttajille eikä tuotteen myymisestä Nokialle. Ei siitä ole kovinkaan kauaa kun suomalaisen IT-yrittäjän paras ja hyödyllisin kontakti oli Nokialla sillä yrityksiä perustettiin puhtaasti Nokian alihankkija-asemaa tavoitellen.
Nyt yritykset tavoittelevat arvoketjun ylintä oksaa eivätkä bulkin tekemistä nimettömästi konglomeraatille, ja lopputulokset näyttävät huomattavasti paremmilta kuten myös ne kehityshankkeet, joiden tiedän siellä täällä käynnissä olevan.
Emme siis mitenkään välttämättä tarvitse valtavia yrityksiä ja yritysklustereita. Ne rupeavat pienessä maassa pyörittämään poliitikkoja ja lopputuloksena on esimerkiksi Suomen työelämän sääntely. Suurten pääomavaltaisten yritysten etua palveli parhaiten se, että kaikki sovitaan keskitetysti muutaman AY-pomon kesken. Ei ollut kovin paljon väliksi, mikä on paperimiehen palkka, sillä kilpailusta valtaosa tuli saman sopimuksen piirissä olevista yrityksistä.
Pienet yritykset ovat iät ajat valittaneet järjestelmän olevan jäykkä. Osa tästä on marinaa, joka voidaan sivuuttaa, mutta seassa lienee totuuden siemen. Pienen, spesifin ja työvoimavaltaisen yrityksen käyttöön keskusjohtoinen savupiipputeollisuuden ja julkisen sektorin tarpeista lähtevä sopimismenetelmä on
raskas ja keskusjohdettuja elementtejä on liikaa. Suomessa työlainsäädäntö on huomattavan kehittymätöntä, sillä asioista kuuluu sopia yleissitovissa työehtosopimuksissa, mutta uusilla väliinputoaja-aloilla näitä ei ole eikä tule. Tämä järjestelmä ei takaa edes liikkuvan asiantuntijatyövoiman perusetuisuuksia ja perusoikeuksia, joten kyseessä ei ole pelkästään marmatus kapitalismia lähellä olevista linnakkeista.
Rakkaan Johtajan suunnittelemassa taloudessa taas on se vika, ettei se menesty missään kuin korkeintaan hetkellisesti. Tästä syystä emme tarvitse elinkeinopolitiikkaa ensinkään vaan ympäristön, jossa on helppoa tehdä bisnestä.
Rakkaan Johtajan elinkeinopoliittisen vision avulla saatiin kyllä Suomeen luotua savupiipputeollisuus ja sitä kautta hyvinvointia, mutta kun savupiipputeollisuus oli valtion ja Rakkaan Johtajan erityissuojeluksessa, se laiskistui ja lopulta muuttui kilpailukyvyttömäksi dinosaurukseksi. Kun paperibisnes ei oikeastaan koskaan ollut todella yksityistä ja markkinatalousehtoista, sitä ei myöskään johdettu markkinatalouden keinoin. Se pärjäsi aikansa devalvaatioilla suojatussa ympäristössä, mutta kun tuo keino meni ja Kiinassa ruvettiin tekemään tätäkin bulkkia halvemmalla, olimme aivan pitkään savupiipputeollisuuden lumoissa ja olemme edelleen.
Yllä lainattu visio kertoo siitä, että edelleen kuvitellaan raskaan teollisuuden olevan avain onneen. Tämä harhaoppi elää ja voi paksusti juuri siksi, että siitä tuli valtionuskonto liian vahvan elinkeinopolitiikan ja valtio-ohjauksen kautta. Uskonnollinen lähestymistapa sai meidät uskomaan, että olemme hyviä savupiipputeollisuusbisneksessä, mikä ei tämän päivän mittapuulla enää pidä paikkaansa. Olisimme saattaneet olla siinä hyviä edelleen jos bisnestä olisi kehitetty vuoden 1982 jälkeen säännöllisesti ja määrätietoisesti, mutta suunnilleen tuossa kohtaa hanskat putosivat tiskiin.
Hanskat putoavat tiskiin jossain kohtaa myös seuraavassa erityissuojelusbisneksessä, joten sellaista on turha rakentaa.
Hassunkurisesti pääkirjoitustoimittaja tulee käsitelleeksi ikään kuin luonnonvakiona asian, jolle todellakin voitaisiin tehdä jotakin:
Kaiken tämän lisäksi kotitaloudet ovat vielä ylivelkaantuneet. Kotitalouksien velkaantuminen on kasvanut trendinomaisesti koko 2000-luvun ajan ja on jo 108 prosenttia käytettävissä olevista tuloista. Kun asunnon omistavista kotitalouksista puolet on velattomia, se tarkoittaa, että asuntovelkaisten kotitalouksien lyhennykset ja korkokulut ovat tällä alhaisen koron ja pitkien maksuaikojen kaudellakin suuret.
Kotitaloudet eivät Suomessa ole velkaantuneita korttiluotoista tms. kulutusjuhlasta. Kotitalouksien velasta valtaosa on asuntovelkaa ja jäljelle jäävästä osuudesta valtaosa on autolainaa. Jos putsataan tämänkin jälkeen jäljelle jäävästä velasta pois epäkiinnostavina kuukauden mittaiset “luotot”, joita syntyy kun maksetaan luottokortilla nettikaupassa ja lasku vasta ensi kuussa, huomataan, että Suomessa ei ole juuri yhtään ihmisten vääristä kulutustottumuksista johtuvaa syömävelkaa.
Asunnot ovat kalliita, koska niistä on tehty kalliita. Ne ovat kalliita siksi, että julkinen sektori ei kaavoita, ei pakota aloittamaan töitä kaavoitetuilla tonteilla, ei pakota rakentamaan työmaata valmiiksi eikä motivoi myymään tyhjiä asuntoja. Lisäksi julkinen sektori ei pahemmin ole investoinut kasvukeskusten autoilu- ja joukkoliikenneinfrastruktuuriin poikittaisliikenteineen siten, että järkevällä työmatkalla asuttavissa oleva alue olisi mahdollisimman laaja ja tonttimaan tarjonta tätä kautta reippaasti nykyistä suurempaa.
Poliittinen koneisto on mieluummin valinnut järjestelmän, jossa asunto kasvukeskuksessa on niukkuushyödyke. Tästä hyötyvät maanomistajat ja rakennusliikkeet ja nämä lahjoittavatkin avokätisesti poliitikkojen vaalityöhön. Silkkaa pyyteettömyyttään, tietenkin. Kun asunnoista on jatkuva pula siellä,
missä ihmiset haluavat asua tai joutuvat asumaan työpaikan takia, asuntovelkojen määrä tietysti kasvaa silmissä.
Ei tämä kuitenkaan ole ratkaisematon ongelma. Se on ratkaisematon vain, jos ykkösasia on poliitikon lahjussalkku ja vasta toissijainen tavoite on kohtuuhintainen asuminen. Ymmärtäisin näkemyksen puutteen poliitikolta, joka ei sahaa omaa oksaansa, mutta vallan vahtikoirana toimivan lehdistön pitäisi pystyä parempaan.
Autot puolestaan ovat kalliita, koska niille on keksitty ylimääräisiä veroja, joita ilman valtio joutuisi lainaamaan enemmän. Valtio siis maisemoi autoverolla osan omaa velanottoaan yksityisen sektorin velaksi, muttei tämäkään mikään pakko olisi. Tällekin on vaihtoehto jos vain halutaan. Ei tarvitse haluta, mutta ei tarvitse sitten myöskään syyttää, että kuluttajat velkaantuvat syyttä suotta ja että vaihtoehtoja ei ole.
Aivan selkeä vaihtoehto on se, että lopetetaan keskusjohtoisuus elinkeinopolitiikassa ja asuntopolitiikassa. Lähdetään siitä, että ihmiset asuvat oikeassa paikassa ja jos veto on kasvukeskuksiin, panostetaan niihin, mutta vain infrastruktuurin osalta. Oletetaan myöskin, että fiksut ihmiset osaavat itse päättää, millaiset tuotteet heidän mielestään menevät parhaiten kaupaksi ympäri maailmaa, eikä mestaroida tätä keskusjohtoisesti. Poliitikolla ei mitenkään voi olla tähän lisäarvoa annettavana, paitsi tietenkin, jos hän on saanut asianmukaisesti lahjussalkkunsa joltain teollisuudenhaaralta. Tässäkin tapauksessa anti kansantalouden kannalta jää köykäiseksi.
Jos ryhdytään elinkeinopolitiikan (=tukiaiset) keinoin tukemaan jotakin, se tarkoittaa sitä, että ne muut maksavat tuon yhden alan tai yrityksen saamat tukiaiset. Ei vaikuta kovin tarpeelliselta. Suomessa yritysverotus on aivan kohtuullisella ja riittävän kilpailukykyisellä tasolla, joten jätettäköön se ennalleen mutta lopetetaan tukiaisten maksaminen sinne tänne. Hyvätuloisen palkansaajan verorasitus on kohtuuton, mistä syystä Suomi ei ole kovin houkutteleva paikka heille. Tätä asiaa voi korjata esimerkiksi sillä rahalla, joka jää yrityksille maksamatta tukiaisten muodossa.
Koulutuksessa pitää keskittyä laaja-alaisen peruskoulutuksen tarjoamiseen ja jättää omaan arvoonsa ne yrityspomot, jotka haluavat vain lisää insinöörejä. Fiksuille ihmisille pitää olla käyttöä huolimatta siitä, että he eivät ole opiskelleet Otaniemessä, ja tätä asiaa pitää korjata asenteiden tasolla. Koulutusta pitäisi kehittää massatuotantolaitoksista itsenäisempää ajattelua suosivaan suuntaan, mutta tämä vaatii rahaa, jota ei juuri nyt ole.
Rahaa tähän ja nykyistä parempiin peruspalveluihin olisi, jos perattaisiin julkinen sektori keskittymään oleelliseen. Esimerkiksi mainittu elinkeinopolitiikan toimihaara joutaisi mennä, sillä se ei tule luomaan ikinä mitään kestävää mutta maksaa vuosittain.
Köykäinen ja ketterä julkinen sektori, toimivat peruspalvelut, järkevä muttei maailman matalinta tavoitteleva verorasitus, kunnollinen koulutus ja yrittämistä suosiva työelämän ja sosiaaliturvan säännöstö takaavat sen, että Suomessa tehdään oikeita asioita kunakin maailman aikana. Se, mitä olemme huomanneet jo minun täysi-ikäisyyteni aikana on se, että asioiden elinkaaret ovat lyhentyneet. Suuret laivat kääntyvät hitaasti, joten pienet ja ketterät pärjäävät varsin hyvin luovimalla mammuttien välissä.
Tämä olisi Suomelle varsin hyvä positio, sillä Suomi on pieni maa. Siksi tuntuukin nurinkuriselta, että pieneen maahan on luotu suuren maan byrokratia ja täytetty kevyt alus kuolleella painolla vain siksi, että maailmalla nauretaan meille, jos emme ole yhtä hitaita ja pysähtyneitä kuin kaikkialla muuallakin ollaan.
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja paasaa yksinkertaisten ratkaisujen puutteesta. Hän analysoi tulevia talousvaikeuksia ja sen jälkeen päätyy kirjoittamaan paperille näkemyksen, joka erinomaisesti kiteyttää sen, mikä tällä hetkellä on ongelma Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Harmi vain, että hän
Suomen erityinen ongelma on omien kilpailuedellytystemme heikentyminen. Nokia-klusteri on murentunut, metsäteollisuudessa kone toisensa jälkeen pysäytetään, eikä uusia kansantalouden kasvun moottoreita ole valmiina odottamassa. Pitkään jatkunut nousukausi, tuloerojen kasvu ja edessä olevat julkisen talouden säästöongelmat tekevät aktiivisen elinkeinopolitiikan hyvin vaikeaksi, minkä vuoksi uusien kasvualojen kehitys vaikeutuu entisestään.
Tämä on lähtökohdiltaan niin täydellisen poskellaan, että kappale on jopa huomionarvoisan hyvä esimerkki pysähtyneisyydestä.
Ensinnäkin, siinä haikaillaan Nokian ja metsäklusterin kaltaisten kansantalouden kokoon nähden suurten mammuttien perään. Oletetaan, että Suomi pelastuu vasta kun sellaisia saadaan synnytettyä jostain jotenkin. Toisekseen, siinä haikaillaan “aktiivisen elinkeinopolitiikan” perään. Oletetaan, että rakastava Äiti Holhousvaltio osaa suunnitella meille Rakkaan Johtajan lailla parhaiten toimivan talousmallin ja yrityselämän ja nyt ollaan ongelmissa, kun rahaa tähän ei oikein tahdo löytyä mistään.
On tietysti hienoa, jos Suomeen syntyy joku Nokian suuruinen mammutti jatkossakin. Tämä ei kuitenkaan ole ihmelääke, sillä yksi jätti alkaa pienessä maassa varjostaa liiaksi muita. Nokia on onnistunut muutaman spin offin kanssa ihan tyydyttävästi, mutta kaikesta huolimatta Nokia on yritys, joka yrittää pärjätä kilpailijoita vastaan eikä tukea kilpailun syntymistä. Minun vinkkelistäni Suomen IT-yrityskenttä on huomattavasti piristynyt viimeisen kahden vuoden aikana kun yrittäjien silmissä siintää visio tuotteen myymisestä kuluttajille eikä tuotteen myymisestä Nokialle. Ei siitä ole kovinkaan kauaa kun suomalaisen IT-yrittäjän paras ja hyödyllisin kontakti oli Nokialla sillä yrityksiä perustettiin puhtaasti Nokian alihankkija-asemaa tavoitellen.
Nyt yritykset tavoittelevat arvoketjun ylintä oksaa eivätkä bulkin tekemistä nimettömästi konglomeraatille, ja lopputulokset näyttävät huomattavasti paremmilta kuten myös ne kehityshankkeet, joiden tiedän siellä täällä käynnissä olevan.
Emme siis mitenkään välttämättä tarvitse valtavia yrityksiä ja yritysklustereita. Ne rupeavat pienessä maassa pyörittämään poliitikkoja ja lopputuloksena on esimerkiksi Suomen työelämän sääntely. Suurten pääomavaltaisten yritysten etua palveli parhaiten se, että kaikki sovitaan keskitetysti muutaman AY-pomon kesken. Ei ollut kovin paljon väliksi, mikä on paperimiehen palkka, sillä kilpailusta valtaosa tuli saman sopimuksen piirissä olevista yrityksistä.
Pienet yritykset ovat iät ajat valittaneet järjestelmän olevan jäykkä. Osa tästä on marinaa, joka voidaan sivuuttaa, mutta seassa lienee totuuden siemen. Pienen, spesifin ja työvoimavaltaisen yrityksen käyttöön keskusjohtoinen savupiipputeollisuuden ja julkisen sektorin tarpeista lähtevä sopimismenetelmä on
Rakkaan Johtajan suunnittelemassa taloudessa taas on se vika, ettei se menesty missään kuin korkeintaan hetkellisesti. Tästä syystä emme tarvitse elinkeinopolitiikkaa ensinkään vaan ympäristön, jossa on helppoa tehdä bisnestä.
Rakkaan Johtajan elinkeinopoliittisen vision avulla saatiin kyllä Suomeen luotua savupiipputeollisuus ja sitä kautta hyvinvointia, mutta kun savupiipputeollisuus oli valtion ja Rakkaan Johtajan erityissuojeluksessa, se laiskistui ja lopulta muuttui kilpailukyvyttömäksi dinosaurukseksi. Kun paperibisnes ei oikeastaan koskaan ollut todella yksityistä ja markkinatalousehtoista, sitä ei myöskään johdettu markkinatalouden keinoin. Se pärjäsi aikansa devalvaatioilla suojatussa ympäristössä, mutta kun tuo keino meni ja Kiinassa ruvettiin tekemään tätäkin bulkkia halvemmalla, olimme aivan pitkään savupiipputeollisuuden lumoissa ja olemme edelleen.
Yllä lainattu visio kertoo siitä, että edelleen kuvitellaan raskaan teollisuuden olevan avain onneen. Tämä harhaoppi elää ja voi paksusti juuri siksi, että siitä tuli valtionuskonto liian vahvan elinkeinopolitiikan ja valtio-ohjauksen kautta. Uskonnollinen lähestymistapa sai meidät uskomaan, että olemme hyviä savupiipputeollisuusbisneksessä, mikä ei tämän päivän mittapuulla enää pidä paikkaansa. Olisimme saattaneet olla siinä hyviä edelleen jos bisnestä olisi kehitetty vuoden 1982 jälkeen säännöllisesti ja määrätietoisesti, mutta suunnilleen tuossa kohtaa hanskat putosivat tiskiin.
Hanskat putoavat tiskiin jossain kohtaa myös seuraavassa erityissuojelusbisneksessä, joten sellaista on turha rakentaa.
Hassunkurisesti pääkirjoitustoimittaja tulee käsitelleeksi ikään kuin luonnonvakiona asian, jolle todellakin voitaisiin tehdä jotakin:
Kaiken tämän lisäksi kotitaloudet ovat vielä ylivelkaantuneet. Kotitalouksien velkaantuminen on kasvanut trendinomaisesti koko 2000-luvun ajan ja on jo 108 prosenttia käytettävissä olevista tuloista. Kun asunnon omistavista kotitalouksista puolet on velattomia, se tarkoittaa, että asuntovelkaisten kotitalouksien lyhennykset ja korkokulut ovat tällä alhaisen koron ja pitkien maksuaikojen kaudellakin suuret.
Kotitaloudet eivät Suomessa ole velkaantuneita korttiluotoista tms. kulutusjuhlasta. Kotitalouksien velasta valtaosa on asuntovelkaa ja jäljelle jäävästä osuudesta valtaosa on autolainaa. Jos putsataan tämänkin jälkeen jäljelle jäävästä velasta pois epäkiinnostavina kuukauden mittaiset “luotot”, joita syntyy kun maksetaan luottokortilla nettikaupassa ja lasku vasta ensi kuussa, huomataan, että Suomessa ei ole juuri yhtään ihmisten vääristä kulutustottumuksista johtuvaa syömävelkaa.
Asunnot ovat kalliita, koska niistä on tehty kalliita. Ne ovat kalliita siksi, että julkinen sektori ei kaavoita, ei pakota aloittamaan töitä kaavoitetuilla tonteilla, ei pakota rakentamaan työmaata valmiiksi eikä motivoi myymään tyhjiä asuntoja. Lisäksi julkinen sektori ei pahemmin ole investoinut kasvukeskusten autoilu- ja joukkoliikenneinfrastruktuuriin poikittaisliikenteineen siten, että järkevällä työmatkalla asuttavissa oleva alue olisi mahdollisimman laaja ja tonttimaan tarjonta tätä kautta reippaasti nykyistä suurempaa.
Poliittinen koneisto on mieluummin valinnut järjestelmän, jossa asunto kasvukeskuksessa on niukkuushyödyke. Tästä hyötyvät maanomistajat ja rakennusliikkeet ja nämä lahjoittavatkin avokätisesti poliitikkojen vaalityöhön. Silkkaa pyyteettömyyttään, tietenkin. Kun asunnoista on jatkuva pula siellä,
Ei tämä kuitenkaan ole ratkaisematon ongelma. Se on ratkaisematon vain, jos ykkösasia on poliitikon lahjussalkku ja vasta toissijainen tavoite on kohtuuhintainen asuminen. Ymmärtäisin näkemyksen puutteen poliitikolta, joka ei sahaa omaa oksaansa, mutta vallan vahtikoirana toimivan lehdistön pitäisi pystyä parempaan.
Autot puolestaan ovat kalliita, koska niille on keksitty ylimääräisiä veroja, joita ilman valtio joutuisi lainaamaan enemmän. Valtio siis maisemoi autoverolla osan omaa velanottoaan yksityisen sektorin velaksi, muttei tämäkään mikään pakko olisi. Tällekin on vaihtoehto jos vain halutaan. Ei tarvitse haluta, mutta ei tarvitse sitten myöskään syyttää, että kuluttajat velkaantuvat syyttä suotta ja että vaihtoehtoja ei ole.
Aivan selkeä vaihtoehto on se, että lopetetaan keskusjohtoisuus elinkeinopolitiikassa ja asuntopolitiikassa. Lähdetään siitä, että ihmiset asuvat oikeassa paikassa ja jos veto on kasvukeskuksiin, panostetaan niihin, mutta vain infrastruktuurin osalta. Oletetaan myöskin, että fiksut ihmiset osaavat itse päättää, millaiset tuotteet heidän mielestään menevät parhaiten kaupaksi ympäri maailmaa, eikä mestaroida tätä keskusjohtoisesti. Poliitikolla ei mitenkään voi olla tähän lisäarvoa annettavana, paitsi tietenkin, jos hän on saanut asianmukaisesti lahjussalkkunsa joltain teollisuudenhaaralta. Tässäkin tapauksessa anti kansantalouden kannalta jää köykäiseksi.
Jos ryhdytään elinkeinopolitiikan (=tukiaiset) keinoin tukemaan jotakin, se tarkoittaa sitä, että ne muut maksavat tuon yhden alan tai yrityksen saamat tukiaiset. Ei vaikuta kovin tarpeelliselta. Suomessa yritysverotus on aivan kohtuullisella ja riittävän kilpailukykyisellä tasolla, joten jätettäköön se ennalleen mutta lopetetaan tukiaisten maksaminen sinne tänne. Hyvätuloisen palkansaajan verorasitus on kohtuuton, mistä syystä Suomi ei ole kovin houkutteleva paikka heille. Tätä asiaa voi korjata esimerkiksi sillä rahalla, joka jää yrityksille maksamatta tukiaisten muodossa.
Koulutuksessa pitää keskittyä laaja-alaisen peruskoulutuksen tarjoamiseen ja jättää omaan arvoonsa ne yrityspomot, jotka haluavat vain lisää insinöörejä. Fiksuille ihmisille pitää olla käyttöä huolimatta siitä, että he eivät ole opiskelleet Otaniemessä, ja tätä asiaa pitää korjata asenteiden tasolla. Koulutusta pitäisi kehittää massatuotantolaitoksista itsenäisempää ajattelua suosivaan suuntaan, mutta tämä vaatii rahaa, jota ei juuri nyt ole.
Rahaa tähän ja nykyistä parempiin peruspalveluihin olisi, jos perattaisiin julkinen sektori keskittymään oleelliseen. Esimerkiksi mainittu elinkeinopolitiikan toimihaara joutaisi mennä, sillä se ei tule luomaan ikinä mitään kestävää mutta maksaa vuosittain.
Köykäinen ja ketterä julkinen sektori, toimivat peruspalvelut, järkevä muttei maailman matalinta tavoitteleva verorasitus, kunnollinen koulutus ja yrittämistä suosiva työelämän ja sosiaaliturvan säännöstö takaavat sen, että Suomessa tehdään oikeita asioita kunakin maailman aikana. Se, mitä olemme huomanneet jo minun täysi-ikäisyyteni aikana on se, että asioiden elinkaaret ovat lyhentyneet. Suuret laivat kääntyvät hitaasti, joten pienet ja ketterät pärjäävät varsin hyvin luovimalla mammuttien välissä.
Tämä olisi Suomelle varsin hyvä positio, sillä Suomi on pieni maa. Siksi tuntuukin nurinkuriselta, että pieneen maahan on luotu suuren maan byrokratia ja täytetty kevyt alus kuolleella painolla vain siksi, että maailmalla nauretaan meille, jos emme ole yhtä hitaita ja pysähtyneitä kuin kaikkialla muuallakin ollaan.
blog comments powered by Disqus