Muuttunut poliittinen ilmapiiri?
25/09/11 20:32
Pääministeri Katainen on huolissaan siitä, että Suomen poliittinen ilmapiiri on muuttunut.
Poliittinen ilmapiiri on kyllä muuttunut, mutta se on lähinnä hyvä asia eikä uhka. Kataisen haikailemassa Suomessa puolueiden välillä ei ollut oleellisia eroja oikeastaan missään. Seurauksena tästä politiikassa vallitsi yhden ainoan totuuden malli, jossa oli sisäänrakennettuna etuna ja haittana se,
että kun politiikka oli hyvää (=taloudessa meni niin hyvin, että poliitikkojen ei tarvinnut tehdä paljon mitään muuta kuin jakaa lisää rahaa joka suuntaan), kaikki hallituskoalitiot pääsivät lopulta varsin samaan tulokseen. Haitta on se, että kun politiikka on huonoa (=taloudessa menee niin huonosti, että poliitikkojen pitäisi tehdä ikäviä päätöksiä), kaikki hallituskoalitiot pääsevät lopulta varsin samaan tulokseen.
Onhan Suomessa venyttykin. 90-luvun alkupuolen lamasta ja velkakriisistä toipuminen vaati poliitikoilta enemmän. Suomen muuttuminen Euroopan Kreikaksi vältettiin, mutta poliitikkoja on kritisoitu kriisin varsin huonosta hoidosta. Pankkien avustamisen rahat päätyivät lopulta ruotsalaisille kapitalisteille kun pankkien osakkeita ei otettu valtiolle ja myyty myöhemmin hyvään hintaan kuten Norjassa tehtiin. Yksityishenkilöiden valuuttaluotoista ja takausvastuista aiheutuneet ongelmat hoidettiin huonosti, sillä niitä ei hoidettu ollenkaan poikkeuksellisten aikojen poikkeuksellisina tapahtumina vaan normaaleina velka-asioina, joissa ihmiset menettävät kaiken omaisuutensa, kaiken tulevan omaisuutensa ja kaiken uskonsa tulevaan. Jos edes tämä puoli olisi hoidettu toisin vastineeksi pankkituesta, sosiaaliset ongelmat, yritysten massakaatuminen ja arvo-omaisuuden päätyminen pankkeja lähellä oleville tahoille pilkkahintaan olisi voitu välttää.
Kaikkia näitä ratkaisuja kohtaan esitettiin kritiikkiä, voimakastakin kritiikkiä, jo silloin kuin niitä tehtiin. Mutta koska tuolloinkin Suomi oli yhden totuuden yhteiskunta, kritiikkiä ei kuunneltu eikä vakavasti otettavien puolueiden riveistä juuri esitetty vakavasti otettavia vaihtoehtoja.
Nyt talous on taas kuralla ja ongelma on syvempi kuin 90-luvun alussa. Taloussukellus on todennäköisesti nyt syvempi kuin silloin ja silloin meillä oli etunamme kilpailukykyinen kansantalous ja yrityskenttä, joka oli valmis vastaamaan laman loppumisen tarjoamaan tilaisuuteen. Nyt ongelmana ei ole yksinomaan yleinen lama ja julkisen sektorin velkaantuminen vaan se, että Suomi on tällä hetkellä huonossa iskussa. Suomessa maksettiin vanhojen palkankorotuskierrosten massiivisia palkankorotuksia vielä tämän vuoden alussa kun
kilpailijamaissa tarjottiin palkanalennuksia ja nollalinjaa. Nollalinja ei maistu nytkään koska inflaatio laukkaa, mutta koska maltilliset palkankorotukset maistuvat edelleen saksalaisille, kilpailukykymme rapisee lisää.
Lisäksi suomalainen yrityselämä on pysähtyneessä tilassa. Savupiipputeollisuuden ulosliputus on jäänyt kesken ja edelleen kuvitellaan, että raskas teollisuus nostaa Suomen suosta. Ei nosta, sillä korealaiset tekevät näitä juttuja halvemmalla ja paremmin nykyään. Mitään sellaisia rakenteita ei ole olemassa, joilla merkittävästi autettaisiin uusien yritysten syntymistä sekä niiden kasvua maailmanluokkaan. Kusiputkille on tarjolla kaunokirjallisiin ansioihin perustuvia avustuksia, mutta Suomessa ei ole mitään rakenteita, joilla kannustettaisiin suomalaisia yrityksiä kasvamaan ja kansainvälistymään suomalaisina eikä muuttumaan kasvuvaiheessa ulkomaisten firmojen tytäryhtiöiksi.
Nyt pitäisi tehdä jotakin.
Valtiontalous pitäisi tasapainottaa. Julkinen sektori tekee paikoitellen arvokastakin työtä, mutta se kuitenkin vain syö ja uudelleenjakaa sitä varallisuutta, jonka yksityinen sektori tienaa. Yksityisen sektorin tienaajat pitäisi ottaa viimein vakavasti myös politiikassa. Nythän poliitikot eivät ole tästä puolesta kovinkaan kiinnostuneita vaan ainoastaan julkisista palveluista. Olkoon näin, mutta julkisten palvelujen rahoituksen turvaaminen on mielestäni huomattavasti tärkeämpi ja lähempänä politikkan keskiötä oleva asia kuin se, mikä on perusturvan taso. Jos ei ole rahoittajaa, ei ole palveluja ja perusturvaakaan, paitsi tietysti jos Suomessa kuvitellaan, että voimme olla Pohjolan Kreikka, joka vain vippaa loputtomasti ja rahoittaa näin julkisen sektorin törsäyksen humpuukiin ja ihmisten yleisen vetelehdinnän.
Nyt politiikasta pitäisi siivota joutavat tukiaisten tasoihin, pieniin palveluasioihin ja savupiipputeollisuutta suosiviin veroratkaisuihin liittyvät asiat virkamiestyöksi tai alemman tason visiireille. Etulinjan pitäisi ruveta rakentamaan Suomea sellaiseksi, että Suomessa kannattaisi perustaa yrityksiä, kasvattaa niitä, listata ne pörssiin ja valloittaa maailma.
Kun puhutaan yritysten ja yrittämisen auttamisesta, tällä ei ole juuri mitään tekemistä yrityksiltä kerättävien verojen kanssa. Jos yrittäjäjärjestöt ja EK päästetään neuvomaan, heidän neuvonsa on alentaa hirveästi kaikkia veroja, sillä nämä marmatusautomaatit eivät kykene muuhun. Järjettömien marinoiden tyyppiesimerkki on verotuki tuotekehitykselle. Tässä ei ole päätä eikä häntää, sillä tuotekehitykseen menevistä rahoista ei makseta veroa nytkään vaan veroa maksetaan yrityksen voitosta, joka on siis tulot miinus kulut jos joku ei yrittäjäjärjestöissä tiedä. Kun marinan ydinajatus on vaatia veroja nollaa pienemmäksi, voidaan varsin vaivatta päätellä, ettei Suomi näilläkään eväillä lähde nousuun.
Olen kirjoittanut aikaisemmin omia ajatuksiani siitä, miten yrityksiä pitäisi alkuun ja kasvuun auttaa
enkä toista niitä nyt. Oleellista on kuitenkin ruveta tekemään jotakin. Väärienkin päätösten tekeminen on tässä tilanteessa parempi kuin vätystely, sillä jos ylipäätään tehdään jotakin, voidaan vääriksi osoittautuneita ratkaisuja myös purkaa. Valtaosassa asioita ei ole edes mitään ihmelääkereseptejä vaan pitää kokeilla monella rintamalla, katsoa mikä toimii, jalostaa toimivaa paremmaksi, korjata huonosti toimivaa hyvin toimivaksi ja hylätä huonot ja haitalliset rakenteet.
Katainen ei kuitenkaan vaadi mitään tällaista, vaan vaatii vanhan konsensuspolitiikan paluuta. Oikeasti Katainen siis vaatii, että muiden pitäisi kysyä häneltä, mikä on totta. Jos Kataisella on käsitys siitä, mitä pitäisi tehdä, hänen pitäisi viimein esitellä agendansa eikä vain nysvätä joutavien asioiden kimpussa.
On Kataisen marinassa jotain perääkin. Nyt kun persujen nousu ja maalaisliiton mahalasku on tuonut ainakin hetkeksi politiikkaan retorisen tason vaihtoehtoja, jonka todellista vaihtoehtoisuutta tosin epäilen käytännössä vahvasti, jokainen puolue yrittää nyt kilvan erottua toisistaan.
Kaksipuoluemaassa toimii hyvin se, että puolueet ovat täysin vastakkaista mieltä kaikista asioista. Koalitiomalleissa ei näin ole vaan jostain pitäisi kyetä sopimaan ja löytää jotain yhteisiä suuria linjoja. Nykyisessä hallituksessa on kuusi puoluetta, jotka käyvät kaikki vaalikampanjaa odottaen maan ajautuvan ennenaikaisiin vaaleihin. Nyt kaikki puolueet änkyttävät jatkuvasti jostakin ja nostavat asioita ehdottomiksi kynnyskysymyksiksi. Julkisuudessa riidellään jatkuvasti hallituksen sisäisistä asioista, ja ennen kuin ensimmäistäkään neuvottelukierrosta asiasta on käyty, puolueiden puheenjohtajat ilmoittavat, että tästä ei sitten neuvotella.
Koalitiohallituksissa ei toimita näin. Tämä hallitus ei selvästi kykene toimimaan oikein, joten uudet vaalit voisivat olla paikallaan, mutta vaaleja ei kannata järjestää ennen kuin puolueilla on sanottavanaan jotakin politiikan keskeisistä kysymyksistä.
Poliittinen ilmapiiri on kyllä muuttunut, mutta se on lähinnä hyvä asia eikä uhka. Kataisen haikailemassa Suomessa puolueiden välillä ei ollut oleellisia eroja oikeastaan missään. Seurauksena tästä politiikassa vallitsi yhden ainoan totuuden malli, jossa oli sisäänrakennettuna etuna ja haittana se,
Onhan Suomessa venyttykin. 90-luvun alkupuolen lamasta ja velkakriisistä toipuminen vaati poliitikoilta enemmän. Suomen muuttuminen Euroopan Kreikaksi vältettiin, mutta poliitikkoja on kritisoitu kriisin varsin huonosta hoidosta. Pankkien avustamisen rahat päätyivät lopulta ruotsalaisille kapitalisteille kun pankkien osakkeita ei otettu valtiolle ja myyty myöhemmin hyvään hintaan kuten Norjassa tehtiin. Yksityishenkilöiden valuuttaluotoista ja takausvastuista aiheutuneet ongelmat hoidettiin huonosti, sillä niitä ei hoidettu ollenkaan poikkeuksellisten aikojen poikkeuksellisina tapahtumina vaan normaaleina velka-asioina, joissa ihmiset menettävät kaiken omaisuutensa, kaiken tulevan omaisuutensa ja kaiken uskonsa tulevaan. Jos edes tämä puoli olisi hoidettu toisin vastineeksi pankkituesta, sosiaaliset ongelmat, yritysten massakaatuminen ja arvo-omaisuuden päätyminen pankkeja lähellä oleville tahoille pilkkahintaan olisi voitu välttää.
Kaikkia näitä ratkaisuja kohtaan esitettiin kritiikkiä, voimakastakin kritiikkiä, jo silloin kuin niitä tehtiin. Mutta koska tuolloinkin Suomi oli yhden totuuden yhteiskunta, kritiikkiä ei kuunneltu eikä vakavasti otettavien puolueiden riveistä juuri esitetty vakavasti otettavia vaihtoehtoja.
Nyt talous on taas kuralla ja ongelma on syvempi kuin 90-luvun alussa. Taloussukellus on todennäköisesti nyt syvempi kuin silloin ja silloin meillä oli etunamme kilpailukykyinen kansantalous ja yrityskenttä, joka oli valmis vastaamaan laman loppumisen tarjoamaan tilaisuuteen. Nyt ongelmana ei ole yksinomaan yleinen lama ja julkisen sektorin velkaantuminen vaan se, että Suomi on tällä hetkellä huonossa iskussa. Suomessa maksettiin vanhojen palkankorotuskierrosten massiivisia palkankorotuksia vielä tämän vuoden alussa kun
Lisäksi suomalainen yrityselämä on pysähtyneessä tilassa. Savupiipputeollisuuden ulosliputus on jäänyt kesken ja edelleen kuvitellaan, että raskas teollisuus nostaa Suomen suosta. Ei nosta, sillä korealaiset tekevät näitä juttuja halvemmalla ja paremmin nykyään. Mitään sellaisia rakenteita ei ole olemassa, joilla merkittävästi autettaisiin uusien yritysten syntymistä sekä niiden kasvua maailmanluokkaan. Kusiputkille on tarjolla kaunokirjallisiin ansioihin perustuvia avustuksia, mutta Suomessa ei ole mitään rakenteita, joilla kannustettaisiin suomalaisia yrityksiä kasvamaan ja kansainvälistymään suomalaisina eikä muuttumaan kasvuvaiheessa ulkomaisten firmojen tytäryhtiöiksi.
Nyt pitäisi tehdä jotakin.
Valtiontalous pitäisi tasapainottaa. Julkinen sektori tekee paikoitellen arvokastakin työtä, mutta se kuitenkin vain syö ja uudelleenjakaa sitä varallisuutta, jonka yksityinen sektori tienaa. Yksityisen sektorin tienaajat pitäisi ottaa viimein vakavasti myös politiikassa. Nythän poliitikot eivät ole tästä puolesta kovinkaan kiinnostuneita vaan ainoastaan julkisista palveluista. Olkoon näin, mutta julkisten palvelujen rahoituksen turvaaminen on mielestäni huomattavasti tärkeämpi ja lähempänä politikkan keskiötä oleva asia kuin se, mikä on perusturvan taso. Jos ei ole rahoittajaa, ei ole palveluja ja perusturvaakaan, paitsi tietysti jos Suomessa kuvitellaan, että voimme olla Pohjolan Kreikka, joka vain vippaa loputtomasti ja rahoittaa näin julkisen sektorin törsäyksen humpuukiin ja ihmisten yleisen vetelehdinnän.
Nyt politiikasta pitäisi siivota joutavat tukiaisten tasoihin, pieniin palveluasioihin ja savupiipputeollisuutta suosiviin veroratkaisuihin liittyvät asiat virkamiestyöksi tai alemman tason visiireille. Etulinjan pitäisi ruveta rakentamaan Suomea sellaiseksi, että Suomessa kannattaisi perustaa yrityksiä, kasvattaa niitä, listata ne pörssiin ja valloittaa maailma.
Kun puhutaan yritysten ja yrittämisen auttamisesta, tällä ei ole juuri mitään tekemistä yrityksiltä kerättävien verojen kanssa. Jos yrittäjäjärjestöt ja EK päästetään neuvomaan, heidän neuvonsa on alentaa hirveästi kaikkia veroja, sillä nämä marmatusautomaatit eivät kykene muuhun. Järjettömien marinoiden tyyppiesimerkki on verotuki tuotekehitykselle. Tässä ei ole päätä eikä häntää, sillä tuotekehitykseen menevistä rahoista ei makseta veroa nytkään vaan veroa maksetaan yrityksen voitosta, joka on siis tulot miinus kulut jos joku ei yrittäjäjärjestöissä tiedä. Kun marinan ydinajatus on vaatia veroja nollaa pienemmäksi, voidaan varsin vaivatta päätellä, ettei Suomi näilläkään eväillä lähde nousuun.
Olen kirjoittanut aikaisemmin omia ajatuksiani siitä, miten yrityksiä pitäisi alkuun ja kasvuun auttaa
Katainen ei kuitenkaan vaadi mitään tällaista, vaan vaatii vanhan konsensuspolitiikan paluuta. Oikeasti Katainen siis vaatii, että muiden pitäisi kysyä häneltä, mikä on totta. Jos Kataisella on käsitys siitä, mitä pitäisi tehdä, hänen pitäisi viimein esitellä agendansa eikä vain nysvätä joutavien asioiden kimpussa.
On Kataisen marinassa jotain perääkin. Nyt kun persujen nousu ja maalaisliiton mahalasku on tuonut ainakin hetkeksi politiikkaan retorisen tason vaihtoehtoja, jonka todellista vaihtoehtoisuutta tosin epäilen käytännössä vahvasti, jokainen puolue yrittää nyt kilvan erottua toisistaan.
Kaksipuoluemaassa toimii hyvin se, että puolueet ovat täysin vastakkaista mieltä kaikista asioista. Koalitiomalleissa ei näin ole vaan jostain pitäisi kyetä sopimaan ja löytää jotain yhteisiä suuria linjoja. Nykyisessä hallituksessa on kuusi puoluetta, jotka käyvät kaikki vaalikampanjaa odottaen maan ajautuvan ennenaikaisiin vaaleihin. Nyt kaikki puolueet änkyttävät jatkuvasti jostakin ja nostavat asioita ehdottomiksi kynnyskysymyksiksi. Julkisuudessa riidellään jatkuvasti hallituksen sisäisistä asioista, ja ennen kuin ensimmäistäkään neuvottelukierrosta asiasta on käyty, puolueiden puheenjohtajat ilmoittavat, että tästä ei sitten neuvotella.
Koalitiohallituksissa ei toimita näin. Tämä hallitus ei selvästi kykene toimimaan oikein, joten uudet vaalit voisivat olla paikallaan, mutta vaaleja ei kannata järjestää ennen kuin puolueilla on sanottavanaan jotakin politiikan keskeisistä kysymyksistä.
blog comments powered by Disqus