Paniikkia markkinoilla
08/08/11 17:55
Osakekurssit syöksyvät ympäri maailmaa jo toista tai kolmatta viikkoa.
Globaalissa maailmassa tilanne näyttää olevan se, ettei mikään markkina ole tällaiselta suojassa. Kun osakekurssit syöksyvät yhdessä paikassa, ne näyttävät syöksyvän kaikissa muissakin paikoissa, mikä panee miettimään, että joko nykyisessä kurssilaskussa ei ole mitään järkeä tai aikaisemmassa osakkeiden hintatasossa ei
ollut mitään järkeä. Ilmeisesti juuri minkään firman osakekurssi ei ole perustunut suurempiin fundamentteihin vaan lähinnä sopuliefektiin, on suunta sitten ylös tai alas.
Tällä kertaa erityisongelman tuottaa kuitenkin se, ettei rahalle ole mitään hyvää paikkaa. Osakemarkkinoilta käteiseksi muuttunut raha pitäisi laittaa johonkin, mutta vaikka osa on laittanut niitä kultaan ja Sveitsin pesoihin ja osa myyntituloista on mennyt velkojen tai vipujen maksuun, valtaosa rahasta näyttää makaavan tyhjän panttina jossakin. Mikä on hyvä paikka rahalle tällaisena aikana? Aikaisemmin valtionlainat olivat tällainen turvapaikka, mutta nyt useammankin maan velkapapereissa on merkittävä riski. Pienempi riski on kaikkien maiden velkapapereissa, sillä kun osa maista alkaa pyyhkiä velkojaan pois, antavatko muut näille kilpailuedun vai syntyykö joku universaali “kaikkien veloista puolet pois” -ratkaisu? Emme tiedä, mutta riski on olemassa “riskittömissäkin” Saksan lainapapereissa.
Euroopan itse rakennettu ongelma on se, että EU:ssa noudatetaan välillä sääntöjä ja välillä ei. Kun tämän yhdistää keskieurooppalaisten sosialistien eurooppauskontoon, kriisi pompsautettiin aivan eri sfääreihin kuin mitä olisi käynyt, jos Kreikka olisi potkaistu pois eurosta puolitoista vuotta sitten ja annettu sen tehdä jonkunlainen velkajärjestely. Tämä olisi kuitenkin ollut arvovaltatappio Suur-Eurooppaa ajaville poliitikoille, joten tätä ei tehty vaan keksittiin paikka, joka ei paikannut mitään.
Kun Euroopan keskuspankki ei saanut tuolloin mennä suoraan lainamarkkinoille ostamaan Kreikan lainapapereita, keksittiin kaikkien puhallusten isä ja äiti. Juuri kun pankit olivat toipuneet hieman Lehmipoikien kaatumisesta ja subprime-kriisistä, niille annettiin lupa painaa rahaa: kun EKP ei lainannut suoraan Kreikalle mutta “elvytystoimena” se lainasi naurettavan halvalla liikepankeille, liikepankit ottivat nämä yritysrahoituksen elvyttämiseen tarkoitetut hillot ja lainasivat ne kreikkalaisille nelin- tai viisinkertaisella korolla. Se, mikä ei mennyt kreikkalaisille, meni italiaanoille ja espanjalaisille.
Nyt käsissä on kohta taas uusi pankkikriisi, sillä aivan liian moni iso eurooppalainen pankki on korviaan myöten saamapuolella Alppien eteläpuolisesta Afrikasta. Tämä kriisi on täysin itse rakennettu, sillä jos EKP olisi lainannut rahat suoraan valtioille kuten se on nyt ryhtynyt tekemään, pankkien taseet olisivat nyt kunnossa ja pankit olisivat olleet jo ajat sitten aktiivisesti lainaamassa rahaa sinne, minne niiden oletettiin rahaa lainaavan: yrityksille ja yksityisille.
Sen lisäksi, että aikaansaadaan veronmaksajille kalliiksi käyvä pankkikriisi, olisi keskuspankkirahoituksen ainoa vaikutus ollut inflaation vauhdittuminen. Keskuspankkirahan kierrättäminen yksityisen sektorin kautta Kreikkaan kiihdyttää inflaatiota aivan samalla tavalla, mutta lisäksi rikottiin pankkien taseet jos/kun Kreikka järjestelee lainansa uudelleen. Näin julkisen sektorin kriisi saatiin muutettua yksityisen sektorin kriisiksi, ja koska pankkijärjestelmää tuskin voi päästää nurin tälläkään kertaa, joudutaan taas turvautumaan verorahaan. Ongelma on vain se, ettei sitä ole enää kovin paljon.
Sivuvaikutuksena tästä puliveivauksesta oli laman pitkittyminen. Eurooppa on lamassa tai kituliaan kasvun ajassa kun kukaan ei saa lainarahaa. Vuokrat nousevat pilviin ja asuntojen hinnat polkevat paikallaan, sillä ihmiset eivät saa mistään asuntolainaa. Yritykset eivät saa lainarahaa tulevaisuuden kasvun rahoittamiseen, sillä into ottaa riskejä on täysin nollassa. Riskinottohalun nollautumiseen on vaikuttanut keskeisesti se, että rahalle on ollut saatavana Kreikasta “riskitöntä” tuottoa mukavasti eikä ole tarvinnut tehdä juuri mitään.
Ongelma ei kuitenkaan ole yksin Euroopassa. USA:ssa on julkistalouden ongelma kuten on Japanissakin.
Nousevissa talouksissa taas ongelmana on se, etteivät ne edelleenkään tienaa kovin hyvin myymällä asioita toisilleen vaan edelleen tarvitaan amerikkalaisia ja eurooppalaisia kuluttaia.
Nyt siis koko maailmassa menee huonosti, sillä länsimaat elivät yli varojensa viimeiset kolmekymmentä vuotta.
Tästä on varoittanut minun lisäkseni myös koko joukko vakavasti otettavia ajattelijoita. Pää jää vetävän käteen jossain kohtaa ja sen jälkeen julkistalouksien mahdollisuus toimia suhdannepuskureina on käytetty. Kun poliittinen koneisto ei kykene sosdem-Euroopassa ikinä maksamaan velkoja pois vaan huippuvuosien ylijäämä käytetään menoautomaattien rakentamiseen ja erilaisten “jälkeenjääneisyyksien” kompensoimiseen, nyt sitten lainoittajat pakottavat tekemään uudistukset kertarysäyksellä.
Monessa maassa väki riehuu jo kaduilla ja vastustaa säästöjä, mutta vaikka vallan antaa mille huligaanikerholle, tilanne ei siitä miksikään muutu, sillä nämä huligaanitkin osaavat toimia vain ympäristössä, jossa Joku Muu ulkoa rahoittaa elämisen. Kun Joku Muu on poissa, jäljelle jää se, että eletään joka tilanteessa suu säkkiä myöten. Huippuvuosina on rahaa, jota ei säästetä, ja lamavuosina ei ole lainausmahdollisuutta. Perinteisen suhdannepolitiikankin aika siis näyttäisi olevan ohitse, aivan turhaan. Se kuitenkin rikottiin itse kun unohdettiin, että lamaelvytyksen kääntöpuoli on rahan kerääminen nousukaudella.
Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, että hyvinvointivaltion ystävän tärkein työkalu ja kaveri on vahva ja tasapainoinen julkistalous. Tämä lama päättyy joskus, mutta selvästi siitä tulee pisin, mitä on nähty liki kymmenen vuotta kestäneen 20-30 -lukujen taitteen kohmelon jälkeen. Laman seurauksena meillä on kuitenkin jokunen hyvinvointivaltio vähemmän. Ne maat, joissa julkistalous kestää pahemmin natisematta vielä kenties melko pitkänkin laman, voivat tarjota julkisia palveluja ja elättää eläkeläisiä vielä laman jälkeenkin. Ne maat, joissa julkistalous romahtaa ja lainarahahanat on käännetty kiinni, potkivat köyhiään päähän oikealta ja vasemmalta jokaisena hieman huonompana vuotena
tulevaisuudessa ja ainoastaan vasemmalta hyvinä vuosina.
Tämän kriisin ja ajan opetus on myös se, kuinka suuri riski on antaa vastuu kaikista mahdollisista asioista julkiselle sektorille.
Markkinatalousmaa Sveitsissä talous alkaa yskiä hieman vasta nyt kun peso on vahvistunut 50 prosentilla muita valuuttoja vastaan, ja pienestä yskinnästä huolimatta julkistalous on edelleen ylijäämäinen kuten kaikki muukin talous. Kun talous pyörii yksityisen sektorin ympärillä, pienistä puroista muodostuu mukavan vuolas virta, jota ei yhden puron kuihtuminen pahemmin häiritse. Sosiaalidemokratiaan uskovassa Länsi-Euroopassa kuviteltiin, että julkinen sektori pelastaa meidät kaikelta ja sille on sälytetty loputtomiin lisää vastuita, oikeuksia ja velvollisuuksia.
Ongelma tässä talousmallissa on se, että talouden virralla on yksi päähaara, johon liittyy yksityisen sektorin puroja. Kun päähaara kuivuu kasaan, kuivuu koko joki. Länsimaiden osakekurssien alamäen yksi syy on nimittäin se, että säästämään pakotettu julkinen sektori on jatkossa pienempi asiakas monelle firmalle kuin se oli ennen lamaa. Julkinen sektori on liian suuri asiakas liian monelle yritykselle ja toimialalle ja tuloksena on helposti huojuva korttitalo.
Sosiaalidemokraattinen talousmalli pysyi mukavasti pystyssä niin kauan kuin kannettu vesi pysyi kaivossa ja julkisen sektorin rahavirtaa pystyttiin paisuttamaan lainarahalla. Nyt kun näin ei enää ole, jäljellä on runsaasti yksityisen sektorin bisnestä, jolla ei tosiasiassa ole mitään edellytyksiä pärjätä uudessa maailmanjärjestyksessä, sillä ei ole kuviteltavissa, että kukaan haluaisi ikinä ostaa omilla rahoillaan näiden yritysten palveluja. Niiden koko olemassaolon oikeutus on ollut törsäävä julkinen sektori. Kun tähän lisää ne firmat, jotka periaatteessa voisivat kyllä myydä yksityisellekin, mutta jotka ovat täydellisen kilpailukyvyttömiä kun oikeat hyväveliverkostot ja oikeanväriset jäsenkirjat ovat taanneet ylihintaista kauppaa julkiselta sektorilta, julkisen sektorin säästöliekki kaataa yksityistä bisnestä kuin heinää.
Tästä taas seuraa normaali kierre, jossa työttömyys nousee, kotimarkkinakysyntä vähenee, lama syvenee, lisää firmoja kaatuu jne jne jne, ja koska myös rahoitusjärjestelmä on rikki ja lainaa ei edelleenkään saa, on ketjua vaikeaa saada katkeamaan ja investointeja lähtemään taas käyntiin.
Varsinkin kun nurkan takana tikittää eläkepommi, jonka edes osittaisen purkamisen visio on viimeiset kymmenen vuotta perustunut kolmen ja puolen prosentin keskimääräiseen talouskasvuun.
Globaalissa maailmassa tilanne näyttää olevan se, ettei mikään markkina ole tällaiselta suojassa. Kun osakekurssit syöksyvät yhdessä paikassa, ne näyttävät syöksyvän kaikissa muissakin paikoissa, mikä panee miettimään, että joko nykyisessä kurssilaskussa ei ole mitään järkeä tai aikaisemmassa osakkeiden hintatasossa ei
Tällä kertaa erityisongelman tuottaa kuitenkin se, ettei rahalle ole mitään hyvää paikkaa. Osakemarkkinoilta käteiseksi muuttunut raha pitäisi laittaa johonkin, mutta vaikka osa on laittanut niitä kultaan ja Sveitsin pesoihin ja osa myyntituloista on mennyt velkojen tai vipujen maksuun, valtaosa rahasta näyttää makaavan tyhjän panttina jossakin. Mikä on hyvä paikka rahalle tällaisena aikana? Aikaisemmin valtionlainat olivat tällainen turvapaikka, mutta nyt useammankin maan velkapapereissa on merkittävä riski. Pienempi riski on kaikkien maiden velkapapereissa, sillä kun osa maista alkaa pyyhkiä velkojaan pois, antavatko muut näille kilpailuedun vai syntyykö joku universaali “kaikkien veloista puolet pois” -ratkaisu? Emme tiedä, mutta riski on olemassa “riskittömissäkin” Saksan lainapapereissa.
Euroopan itse rakennettu ongelma on se, että EU:ssa noudatetaan välillä sääntöjä ja välillä ei. Kun tämän yhdistää keskieurooppalaisten sosialistien eurooppauskontoon, kriisi pompsautettiin aivan eri sfääreihin kuin mitä olisi käynyt, jos Kreikka olisi potkaistu pois eurosta puolitoista vuotta sitten ja annettu sen tehdä jonkunlainen velkajärjestely. Tämä olisi kuitenkin ollut arvovaltatappio Suur-Eurooppaa ajaville poliitikoille, joten tätä ei tehty vaan keksittiin paikka, joka ei paikannut mitään.
Kun Euroopan keskuspankki ei saanut tuolloin mennä suoraan lainamarkkinoille ostamaan Kreikan lainapapereita, keksittiin kaikkien puhallusten isä ja äiti. Juuri kun pankit olivat toipuneet hieman Lehmipoikien kaatumisesta ja subprime-kriisistä, niille annettiin lupa painaa rahaa: kun EKP ei lainannut suoraan Kreikalle mutta “elvytystoimena” se lainasi naurettavan halvalla liikepankeille, liikepankit ottivat nämä yritysrahoituksen elvyttämiseen tarkoitetut hillot ja lainasivat ne kreikkalaisille nelin- tai viisinkertaisella korolla. Se, mikä ei mennyt kreikkalaisille, meni italiaanoille ja espanjalaisille.
Nyt käsissä on kohta taas uusi pankkikriisi, sillä aivan liian moni iso eurooppalainen pankki on korviaan myöten saamapuolella Alppien eteläpuolisesta Afrikasta. Tämä kriisi on täysin itse rakennettu, sillä jos EKP olisi lainannut rahat suoraan valtioille kuten se on nyt ryhtynyt tekemään, pankkien taseet olisivat nyt kunnossa ja pankit olisivat olleet jo ajat sitten aktiivisesti lainaamassa rahaa sinne, minne niiden oletettiin rahaa lainaavan: yrityksille ja yksityisille.
Sen lisäksi, että aikaansaadaan veronmaksajille kalliiksi käyvä pankkikriisi, olisi keskuspankkirahoituksen ainoa vaikutus ollut inflaation vauhdittuminen. Keskuspankkirahan kierrättäminen yksityisen sektorin kautta Kreikkaan kiihdyttää inflaatiota aivan samalla tavalla, mutta lisäksi rikottiin pankkien taseet jos/kun Kreikka järjestelee lainansa uudelleen. Näin julkisen sektorin kriisi saatiin muutettua yksityisen sektorin kriisiksi, ja koska pankkijärjestelmää tuskin voi päästää nurin tälläkään kertaa, joudutaan taas turvautumaan verorahaan. Ongelma on vain se, ettei sitä ole enää kovin paljon.
Sivuvaikutuksena tästä puliveivauksesta oli laman pitkittyminen. Eurooppa on lamassa tai kituliaan kasvun ajassa kun kukaan ei saa lainarahaa. Vuokrat nousevat pilviin ja asuntojen hinnat polkevat paikallaan, sillä ihmiset eivät saa mistään asuntolainaa. Yritykset eivät saa lainarahaa tulevaisuuden kasvun rahoittamiseen, sillä into ottaa riskejä on täysin nollassa. Riskinottohalun nollautumiseen on vaikuttanut keskeisesti se, että rahalle on ollut saatavana Kreikasta “riskitöntä” tuottoa mukavasti eikä ole tarvinnut tehdä juuri mitään.
Ongelma ei kuitenkaan ole yksin Euroopassa. USA:ssa on julkistalouden ongelma kuten on Japanissakin.
Nyt siis koko maailmassa menee huonosti, sillä länsimaat elivät yli varojensa viimeiset kolmekymmentä vuotta.
Tästä on varoittanut minun lisäkseni myös koko joukko vakavasti otettavia ajattelijoita. Pää jää vetävän käteen jossain kohtaa ja sen jälkeen julkistalouksien mahdollisuus toimia suhdannepuskureina on käytetty. Kun poliittinen koneisto ei kykene sosdem-Euroopassa ikinä maksamaan velkoja pois vaan huippuvuosien ylijäämä käytetään menoautomaattien rakentamiseen ja erilaisten “jälkeenjääneisyyksien” kompensoimiseen, nyt sitten lainoittajat pakottavat tekemään uudistukset kertarysäyksellä.
Monessa maassa väki riehuu jo kaduilla ja vastustaa säästöjä, mutta vaikka vallan antaa mille huligaanikerholle, tilanne ei siitä miksikään muutu, sillä nämä huligaanitkin osaavat toimia vain ympäristössä, jossa Joku Muu ulkoa rahoittaa elämisen. Kun Joku Muu on poissa, jäljelle jää se, että eletään joka tilanteessa suu säkkiä myöten. Huippuvuosina on rahaa, jota ei säästetä, ja lamavuosina ei ole lainausmahdollisuutta. Perinteisen suhdannepolitiikankin aika siis näyttäisi olevan ohitse, aivan turhaan. Se kuitenkin rikottiin itse kun unohdettiin, että lamaelvytyksen kääntöpuoli on rahan kerääminen nousukaudella.
Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, että hyvinvointivaltion ystävän tärkein työkalu ja kaveri on vahva ja tasapainoinen julkistalous. Tämä lama päättyy joskus, mutta selvästi siitä tulee pisin, mitä on nähty liki kymmenen vuotta kestäneen 20-30 -lukujen taitteen kohmelon jälkeen. Laman seurauksena meillä on kuitenkin jokunen hyvinvointivaltio vähemmän. Ne maat, joissa julkistalous kestää pahemmin natisematta vielä kenties melko pitkänkin laman, voivat tarjota julkisia palveluja ja elättää eläkeläisiä vielä laman jälkeenkin. Ne maat, joissa julkistalous romahtaa ja lainarahahanat on käännetty kiinni, potkivat köyhiään päähän oikealta ja vasemmalta jokaisena hieman huonompana vuotena
Tämän kriisin ja ajan opetus on myös se, kuinka suuri riski on antaa vastuu kaikista mahdollisista asioista julkiselle sektorille.
Markkinatalousmaa Sveitsissä talous alkaa yskiä hieman vasta nyt kun peso on vahvistunut 50 prosentilla muita valuuttoja vastaan, ja pienestä yskinnästä huolimatta julkistalous on edelleen ylijäämäinen kuten kaikki muukin talous. Kun talous pyörii yksityisen sektorin ympärillä, pienistä puroista muodostuu mukavan vuolas virta, jota ei yhden puron kuihtuminen pahemmin häiritse. Sosiaalidemokratiaan uskovassa Länsi-Euroopassa kuviteltiin, että julkinen sektori pelastaa meidät kaikelta ja sille on sälytetty loputtomiin lisää vastuita, oikeuksia ja velvollisuuksia.
Ongelma tässä talousmallissa on se, että talouden virralla on yksi päähaara, johon liittyy yksityisen sektorin puroja. Kun päähaara kuivuu kasaan, kuivuu koko joki. Länsimaiden osakekurssien alamäen yksi syy on nimittäin se, että säästämään pakotettu julkinen sektori on jatkossa pienempi asiakas monelle firmalle kuin se oli ennen lamaa. Julkinen sektori on liian suuri asiakas liian monelle yritykselle ja toimialalle ja tuloksena on helposti huojuva korttitalo.
Sosiaalidemokraattinen talousmalli pysyi mukavasti pystyssä niin kauan kuin kannettu vesi pysyi kaivossa ja julkisen sektorin rahavirtaa pystyttiin paisuttamaan lainarahalla. Nyt kun näin ei enää ole, jäljellä on runsaasti yksityisen sektorin bisnestä, jolla ei tosiasiassa ole mitään edellytyksiä pärjätä uudessa maailmanjärjestyksessä, sillä ei ole kuviteltavissa, että kukaan haluaisi ikinä ostaa omilla rahoillaan näiden yritysten palveluja. Niiden koko olemassaolon oikeutus on ollut törsäävä julkinen sektori. Kun tähän lisää ne firmat, jotka periaatteessa voisivat kyllä myydä yksityisellekin, mutta jotka ovat täydellisen kilpailukyvyttömiä kun oikeat hyväveliverkostot ja oikeanväriset jäsenkirjat ovat taanneet ylihintaista kauppaa julkiselta sektorilta, julkisen sektorin säästöliekki kaataa yksityistä bisnestä kuin heinää.
Tästä taas seuraa normaali kierre, jossa työttömyys nousee, kotimarkkinakysyntä vähenee, lama syvenee, lisää firmoja kaatuu jne jne jne, ja koska myös rahoitusjärjestelmä on rikki ja lainaa ei edelleenkään saa, on ketjua vaikeaa saada katkeamaan ja investointeja lähtemään taas käyntiin.
Varsinkin kun nurkan takana tikittää eläkepommi, jonka edes osittaisen purkamisen visio on viimeiset kymmenen vuotta perustunut kolmen ja puolen prosentin keskimääräiseen talouskasvuun.
blog comments powered by Disqus