Rutiinireissu. Mennessä tosin huomasin maailman olevan pienenemään päin. Katselin lentokoneessa, että siellä istuu tutun näköinen hahmo. Joka olikin entinen kollegani Mikko vuosien takaa. Heathrowlla selvisi, että hän on vaimoineen menossa täsmälleen samalle pienelle DLR-asemalle toiselle puolelle Lontoota kuin minäkin. Kutsuin heidätkin illaksi Greenwichiin pubiin lämpimälle oluelle ja ennusmerkit olivat sen suuntaiset, että Mikon lauantaiaamun ohjelmaan kuulunut perässähiihto kaupungin naistenvaatekaduilla ei liene ollut sieltä viihteellisimmästä päästä.


Itse kävin katselemassa Harrodsissa, löytyisikö sieltä syksyksi housuja. Ei löytynyt, myyvät kesävaatetta vielä toistaiseksi. Kravatteja löytyi. Pinkillä oli alennusmyynti ja kauluspaitavalikoima alkaa taas olla riittävän suuri kun iso luuta lakaisi kulahtaneimmat roskikseen.

Lauantai-iltana olin puolitutun tupareissa Rotherhithessä. Ihan kelvolliset kekkerit enkä ollut suunnattoman yllättynyt kun kuulin, ettei illan emäntä ollut selvinnyt ratsastustunnilleen sunnuntaiaamuna yhdeksältä. Olin itse ensimmäinen pois lähtenyt sieltä joskus puoli kahden maissa ja siinä vaiheessa naapurit vielä kuljettelivat tasaiseen tahtiin lisää viiniä ennestään täyteen jääkaappiin. Tutkivan journalismin keinoin sain lisäksi selville, että jos haluaa olla kuin kala vedessä brittejä väärällään olevassa 35+ -kalaasissa, on syytä osata Abban tuotanto ulkoa englanniksi ja olla henkisesti varautunut siihen, että sitä soitetaan illasta aamuun ripiitillä, lauletaan mukana ja tanssitaan pöydillä juuri niin arvokkaasti kuin Hänen Majesteettinsa alamaisilta olemme tottuneet odottamaan.

Paluumatkalla viime aikoina lehdistössä parjattu Helsinki-Vantaan matkatavarapalvelu onnistui toimittamaan myöhässä olleelta lennoltani 25 minuutissa ruumassa olleen laukkuni jatkolennolle, mikä kiitoksena mainittakoon.

Viskiäkin ostin.