Minulla on Naomi Kleinin The Shock doctrine iltalukemisena. Olen vasta puolessa välissä ja kirjoitan siitä enemmälti kun olen sen kokonaan lukenut.

Minua lähinnä ihmetyttää, miksi kirjaa on ylistetty niinkin paljon. Ymmärrän kirjan olevan arvokas lisä vasemmistoradikaalin kokoelmiin, mutta myös aivan kunnialliset tahot ovat ehdottaneet sitä vuoden parhaaksi tietokirjaksi tai jotain.

Osmo Soininvaara kirjoitti hyvässä arviossaan (löytyy HS:n webistä kirja-arvosteluista), että kirja tekee lukijan vihaiseksi. Niin se tekeekin, mutta minun poliittisella katsantokannallani viha syntyy lähinnä kirjoittajaa kohtaan, joka pukee hölynpölyä tieteen kaapuun, mitä metodia tapaamme kutsua epätieteeksi. Nuoriso lukee ja omaksuu ja sen jälkeen polttaa muutaman auton ja rikkoo Mcdonaldsin ikkunoita siellä täällä kostoksi kaikille.

Kirjan lukeminen ei etene kovin joutuisasti, koska sitä lukiessa on oltava todella varovainen ja mentävä välillä taaksepäin katsomaan, mitä oikein sanotaan. Klein on taitava kirjoittaja ja mestari antamaan ymmärtää sortumatta kuitenkaan puhtaaseen valehteluun.

Tyypillinen esimerkki Kleinin tyylistä on kertoa kappaleen verran kuinka joku halveksimansa Chicagon yliopiston taloustieteen proffa matkusti vuonna 1975 tapaamaan Chilen silloista johtoa eli Pinochetin kavereita, Matkaa selostetaan tarkasti ja seikkaperäisesti ja lähdeviitteitä viljellen. Kappale päättyy virkkeeseen, joka ei-aivan-sanatarkasti oli “tämän jälkeen N.N. päätti matkansa ja palasi takaisin USA:han. Heti seuraavana päivänä alkoivat AY-aktiivien katoamiset ja murhat”.

Tuossa ei millään tavoin sanota, että mainitun proffan vierailulla olisi yhtään mitään tekemistä hirmuhallinnon murhien kanssa. Mutta kyllä se aika näppärästi ymmärtää annetaan ja jos lukija ei ole tarkkana, hänelle syntyy mielikuva, että asioilla olisi joku osoitettu yhteys, mitä niillä ei ainakaan osoitetusti eikä edes terveellä järjellä ajatellen ole.

Toinen kirjan alkupuoliskolla esiintyvä tapa sumuttaa on ekvivalenssin ja implikaation suloinen sekamelska sekä yleistäminen asioista, jotka eivät ole yleistettävissä. Klein esimerkiksi kertoo lukijalle, että oikeistolainen talouspolitiikka ja terrori kulkevat käsi kädessä. Tämän osoittaa se, että Chilessä, Argentiinassa, Brasiliassa, Boliviassa, Espanjassa, Portugalissa ja muutamassa muussa mainitussa paikassa on esiintynyt hirmuhallintoa oikeistohallinnon aikana.

Varmasti näin on juuri tapahtunut. Samalla kuitenkin unohdetaan vasemmistolaista talouspolitiikkaa toteuttaneet hirmuhallinnot Pohjois-Koreasta Kuubaan, sekä terroria käyttäneet tai käyttävät hallinnot, joilla ei ole selkeää talouspoliittista suuntaa kuten vaikkapa Syyria ja Libya. Näyttäisi siltä, että talouspolitiikan oikeistolaisuus tai vasemmistolaisuus ei selitä terroria tai sen puutetta, mutta tekemällä pari päättelyvirhettä Klein saa asian siltä näyttämään.

Puhdasta propagandaa esiintyy esimerkiksi siinä, että Klein leimaa kaiken oikeistolaisen pahaksi ja kaiken vasemmistolaisen hyväksi. Esimerkiksi hän kertoo meille, että ihmisoikeustyö on hyvä asia ja siis kyse on vasemmistolaisesta asiasta. Tästä syystä pyyhkeitä saa muunmuassa Amnesty International, joka meni saamaan Nobelin rauhanpalkinnonkin paljastettuaan Etelä-Amerikan terrorin 70-luvulla. Amnesty ei sääntöjensä mukaan toteuta mitään talouspoliittista agendaa vaan se pyrki silloin ja pyrkii ymmärtääkseni edelleen olemaan politiikasta ja uskonnosta riippumaton järjestö. Koska Amnesty erityisesti sanoutui tuolloin irti vasemmistolaisuudesta kuten se nytkin tekee, ja Klein on todennut ihmisoikeustyön olevan vasemmistolaista, Amnesty leimataan hämäräperäiseksi rintamakarkurijärjestöksi ja sen työlle ei anneta sitä tunnustusta, jonka se ansaitsisi erityisesti tämän kirjan asiayhteydessä.

Toinen Amnestyn vika oli se, että se vain keskittyi ihmisoikeusloukkauksiin eikä lähtenyt Kleinin ristiretkelle Chicagon yliopiston taloustieteen professoreja vastaan. Amnesty toimi väärin kun se ei lähtenyt etsimään kaikkien maailman ihmisoikeusloukkausten alkulähdettä Chicagon yliopistosta vaan sivuutti tämän ilmeisen paheen pesäkkeen tykkänään.