Vielä positiivisesta syrjinnästä ja yhdestä totuudesta

Itse asia tulikin käsiteltyä jo edellisessä artikkelissani.

Tällä kertaa kuitenkin vuorossa maalaisliiton nuoriso-osasto, joka pitää Kokoomusnuorten kannanottoa positiivista syrjintää vastaan Kokoomuksen halpa-arvoisena sumutuksena, jolla “kosiskellaan puolueen konservatiivisia äänestäjiä”.

Tämä on melko lailla pähkähullu lauselma. Politiikkaan tietysti mahtuu runsaasti sellaista ja

puhetta maailmaan yleisemminkin, mutta siitä huolimatta tämä purskaus on syytä käsitellä. Se kertoo meille ajan hengestä.

Ensinnäkin perustotuus ja yksinkertainen asia. Kun puolueen kannatus on 20%, siellä on riveissä kaikennäköistä väkeä. Se, että politiikka yrittää miellyttää jotakin merkittäväksi kuviteltua fraktiota, ei ole typerää vaan järkevää politiikkaa puolueelta. Tässä asiassahan Kepu on itse aivan samanlaisessa tilanteessa yrittäessään miellyttää tukiaisilla eläviä maalaisia ja kupattavia kaupunkilaisia, joiden äänet tarvitaan mahdolliseen vaalivoittoon. Kepu on ratkaissut ongelman puhumalla lapsiperheistä, jotta ei tarvitse luvata koskaan kenellekään nettomaksajalle mitään mutta silti voidaan luoda mielikuva siitä, että ollaan kaupunkilaisen asialla.

Tämä on kuitenkin sivuseikka. Kokoomuksen riveissä voi hyvinkin olla väitetyn kaltaisia konservatiiveja, mutta miksi heille pitäisi pyllistää?

Siksi, että tässäkin asiassa vallitsee Suomessa vain yksi ainoa totuus ja poliittinen elämä tuntuu lähes kyvyttömältä käsittelemään tilannetta, jossa tällaiseen uskonkappaleeseen suhtaudutaankin eri tavalla kuin kuuluisi. Pienkepulit kiteyttävät asiansa näin: Ei suomalainen yhteiskunta voi olla mikään koiratappelukenttä, jossa vahvimmat pyrkivät raatelemaan heikompiaan. Jokaisen ihmisyyttä tulee kunnioittaa siinä määrin, että annetaan edellytykset ihmisarvoiselle elämälle. Tämä edellyttää sitä, että vähemmistöjä tulee suojella erilaisilla erityistoimenpiteillä

Tässä sotketaan oivallisesti kaksi eri asiaa: ihmisoikeudet ja erityiskohtelu. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, erityiskohtelu ei ole välttämätöntä ensinkään. Erityiskohtelu itse asiassa romuttaa ihmisoikeuksiin kuuluvaa yhdenvertaista kohtelua hyvää tarkoittaen, sillä se pyrkii harmonisoimaan lopputuloksen eikä keinoja. Jos lähtökohdat ovat erilaiset, lopputulos voi aivan hyväksytysti olla erilainen eikä kyse ole mistään ihmisoikeusrikkomuksesta. Tyypillinen esimerkki tästä ovat miesvaltaiset ja naisvaltaiset alat. Se, että tytöt hakevat sankemmin joukoin sairaanhoito-opistoon ja pojat levyseppähitsaajalinjalle, ei ole mikään syrjivä tai ihmisoikeuksien vastainen rakennelma kunhan valinta on vapaa. Lopputulos ei ole

yhtenevä, mutta koska se perustuu ihmisten omiin toiveisiin, kykyihin ja määrätietoisuuteen, se ei syrji ketään.

Mutta mennäänpä sitten ajan henkeen.

Yhden totuuden maailma tulikin jo käsiteltyä. Kaikkien kuuluu palvoa vähemmistöjä ja olla erityiskohtelusta samaa mieltä. Muu ei yksinkertaisesti tule edes kyseeseen, vaikka kyse on täysin validista poliittisesta agendasta, jonka kannatusta mitataan vaaleissa. Itse asiassa sitä mitattiin jo viime vaaleissa, eikä kansa nyt täysin murskatuomiota näyttänyt antavan niille ajatuksille, joissa nykymenoa haluttiin hieman tuulettaa. Pysähtyneisyys ja yksi ainoa totuus, erityisesti kepulainen totuus, sen sijaan tuntui murskatuomion saavan.

Minkä takia vähemmistöjä ylipäätään tulee suojella? Perusoikeudet ja -vapaudet kuuluvat kaikille ja erinäköisiä asioita on kielletty tai sallittu aivan riippumatta siitä, kuka edustaa enemmistöä ja kuka mitäkin vähemmistöä. Tämä takaa vähemmistön edustajalle mahdollisuuden elää lakien puitteissa elämäänsä kuten huvittaa. Jos tässä puolessa on parantamisen varaa, kuten vaikkapa avioliiton sukupuolineutraaliuden kohdalla, korjaavia toimenpiteitä olisi syytä tehdä, mutta miksi vähemmistöt itsessään ansaitsevat jotakin kunnioitusta?

Jos lasketaan yhteen Suomen kaikkiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset, huomaamme, että heitä on kaksi kertaa enemmän kuin maassa on asukkaita. Jokainen edustaa useampaakin vähemmistöä ja jos ei just nyt edusta, sellaisia voi aina keksiä. Todellisuudessa vähemmistöjen erityissuosijat eivät tietenkään ajattele niin, että esimerkiksi espoolaiset tai vaaleahiuksiset voisivat olla vähemmistö Suomessa. Vähemmistönpalvonnan ajatusmaailmallisessa keskiössä on pikimusta neekeri, joka kuitenkin sijoittuu pyörremyrskyn silmään ja on täydellisesti tyynessä ja katveessa. Häntä ei virallisesti nähdä eikä häntä ole olemassakaan, mutta kaikki kuitenkin pyörii vinhaa vauhtia hänen ympärillään.

Erityisesti huomaamme, ettei hän ole itse tuohon asemaan edes pyrkinyt vaan hän pyrkii siitä raivokkaasti pois. Vähemmistöistä on tullut hyvää bisnestä monella tavoin. Se elättää aivan uusia ammattikuntia ja vähemmistöjen äänillä (tai niitä vastaan) ratsastamalla on näemmä helppoa päästä eduskuntaankin lihapatojen ja kulukorvausten äärelle. Suomessa on siis vuosi vuodelta enemmän väkeä, joille vähemmistöt ovat elinehto.

Tässä elinehdossa on se ongelma, että kun alkuperäinen (etnisten) vähemmistöjen erityiskohtelu on ainakin paperilla tähdännyt sopeutumisen helpottamiseen, nykyinen vähemmistönpalvontavariantti itse asiassa edellyttää, että vähemmistöihin kuuluvat ovat ensi vuonna vielä säälittävämpiä reppanoita kuin tänä vuonna, sillä jos vähemmistöt sopeutuvat hyvin eivätkä tarvitse erityishuomiota pigmentin takia vaan ainoastaan yksilöllisin perustein kuten kaikki muutkin tarvitessaa, putoaa isolta, kovaääniseltä ja tiedotusvälineisiin hyvin verkostoituneilta ihmisiltä bisnes alta.

Tällainen vähemmistökeskeisyys saattaa hyvin toimia vähemmistöjä vastaan, sillä vähemmistöyttä

ja erilaisuutta joudutaan väkisin korostamaan, jotta vähemmistöön ja sen ammattihyysääjiin saadaan käännettyä yhteiskunnan spotti. Vaikka koko muu Suomi näkisi bussikuskin eikä neekeriä, iso osa vähemmistöväestä näkee neekerin, vaikka hänen vanhempansakin olisivat jo Suomessa syntyneitä.

En näe mitään syytä ylläpitää tällaista rakennelmaa, sillä se pyrkii ensisijaisesti korostamaan erilaisuutta säilyttääkseen oman tärkeytensä sen sijaan, että se pyrkisi tasoittamaan tietä, mikä sen tavoite virallisesti on. Tämä on politiikkaa siinä kuin muukin ja tästä asiasta on lupa olla myös tällaista mieltä. Ei pitäisi kenenkään siitä vaipua epätoivoon. Jos kansa haluaa palvoa vähemmistöjä, se kyllä vaaleissa muistetaan, mutta jos viesti on toinen, vika ei ole kansassa vaan ajatuksessa.

Toinen ajanhenkihuomio liittyy nuorison ja nuorten aikuisten arvomaailmaan.

Sivusin joku aika sitten asiaa uuden ihmisen kasvatuksesta kirjoittaessani. Nykyinen 16-27 -vuotias näyttäisi nimittäin olevan hyvin erilainen olio kuin kaltaiseni keski-ikäinen, minkä ei tietysti pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Monet näyttävät kuitenkin yllättyneen siitä, että nuoriso on poliittisesti aktiivista ja sillä on poliittisia mielipiteitä sen sijaan, että he keskittyvät vertailemaan rap-artisteja ja jättämään politikoinnin kaltaisilleni jäärille.

Osa nykyisen nuoren poliittista identiteettiä tuntuu olevan pako pois sosiaalidemokratian keskustasta. Nuoriso tuntuu vinksahtavan vasemmalle ja oikealle muttei niinkään tympeimpään keskiöön, kun taas meidän vanhempien poliittinen identiteetti tuntui ja tuntuu olevan nimenomaan raivoisaa pyrkyä kohti mitäänsanomattomuuden keskiössä olevaa nollapistettä.

Tässä mielessä Kokoomuksen nuorisojärjestö ei ole mikään kummallinen kerho osana suurta salaliittoa vaan se edustaa yhdellä tavalla keskiöstä pois pyrkivän nuorisojoukon ajatuksia varsin hyvin. Vastapaino sille ei löydy kepulaisesta pysähtyneisyydestä tai sosiaalidemokratiasta vaan vaikkapa

Vasemmistoliitosta, joka myöskin vetää keskiöstä pois pyrkivää nuorisoa. Tämä näyttää olevan vaikea ymmärrettävä kovin monelle. Kun vanhempien poliittiset mielipiteet voidaan esittää minkä hyvänsä koordinaatiston keskipisteen lähelle piirretyksi ympyräksi, nuorison mielipiteitä kuvaa parhaiten tuon saman keskipisteen kautta kulkeva paraabeli. Veto oikealle ja vasemmalle on kova kuten myös intensiteetti, jolla halutaan mihin suuntaan hyvänsä paitsi siihen keskipisteeseen.

Tästä kehityksestä näyttäisi saavan nostetta Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset ja Kokoomus. Vasemmistoliitto oikeastaan on melko lailla oma nuorisojärjestönsä, mistä syystä sen aika on - jos on - myöhemmin. Perussuomalaiset on melko uusi liike nykymuodossaan ja siitä emme vielä tiedä, mutta Kokoomuksen nuoret ovat ottaneet selvästi räyhäkkäämmän otteen asioihin kuin mitä tuon puolueen nuoret tekivät 20 vuotta sitten.

Tästä ei voi päätellä, että nuoriso on rappiolla. Siitä voi päätellä, että maailma on muuttunut ja muuttuu edelleen, eli kaikki on mitä parhaiten. Kokoomus puolueena taas tekee viisaasti antaessaan nuoremmille äänen ja tilaisuuden vaikuttaa sen sijaan, että se pyrkii nitistämään henkisesti ne, jotka eivät sopeudu keskipistehakuisten vanhempien heille asettamaan karsinaan. Tämä takaa sen, etteivät puolueen nuoremmat kannattajat vaihda puoluetta kuten kävi Kepulle ja osin Vihreillekin. Tästä tietysti seuraa jatkuvuus, mikä pitää puolueen lähellä vallankahvaa todennäköisesti myös tulevaisuudessa.

Nyt näytetään kuvittelevan, että Perussuomalaiset on joku hetken ilmiö, jonka jälkeen palataan konsensuuspolitiikan hellään huomaan kunhan persut vain huomaavat erheensä.

Minä väitän, että konsensuspolitiikka ei aivan hevin palaa vaikka persut poistuisivatkin puoluekartalta. Samat arvot eläisivät vain toisaalla puolueissa, jotka eivät edes pyri enää olemaan samaa mieltä kaikista asioista.

blog comments powered by Disqus