Mitä ihmettä on tapahtunut kun viimeisen vuoden aikana tämän sortin puheenvuoroja on kuultu vähän sieltä sun täältä.

Ei ole mahdollista pitkällä tähtäimellä ylläpitää yhteiskuntaa, jossa on kaksi kansalliskieltä, jos hyvin suuri osa kansakunnasta ei ole koskaan perehtynyt toiseen kieleen eikä ymmärrä yhteistä historiaa ja kuinka tärkeää on olla osa Pohjoismaita. Ruotsinkielinen väestö ei yksin riitä kaksikielisyyden ylläpitämiseen


Tämä on juuri niin mieltä vailla oleva puheenvuoro kuin saattaa kuvitellakin. Ruotsin kielen opetuksen pakollisuudelle tuntuu olevan vaikeaa keksiä järkiperusteita, eikä järkiperusteita tunnu löytyvän edes siihen, miksi ylipäätään kaikkien kannattaisi osata maailman kielistä juuri ruotsia. Kun järkiperusteita ei ole, vedetään pakasta järjettömiä perusteita, ja niiden tuottamisessa on viime kuukausina kunnostauduttu.

Ruotsinkielisyys Suomessa elää jo nyt sekä kielivähemmistön että ruotsin kielestä kiinnostuneiden suomenkielisten voimin. Pakottamalla ei ole mukaan saatu yhtäkään ihmistä. Jos tuo kieli ei ole "ylläpidettävissä" nyt, ei mikään muutu pakollisen kouluopetuksen lakkauttamisen kautta. Jos on, mikään ei muutu silloinkaan, sillä näissä asioissa pakko on kaikkein huonoin motivaattori, kuten jäljempänä kuvaan.

Minun mielestäni ruotsin kieli ei ole erityisen uhanalainen laji, sillä se on kestänyt sen, että isoissa kaupungeissa ei enää voi käytännössä asioida ruotsiksi juuri missään. Tämä on ollut iso muutos, pakollisen kielenopetuksen poistaminen on pikkujuttu tähän verrattuna.

Jos suomalaiset eivät "ymmärrä yhteistä historiaa", vika on historian eikä ruotsin kielen opetuksessa. Pohjoismaiden historia on sitä paitsi melkoinen valheiden vyyhti, sillä joka maalla on historiassa kipupisteensä, joita ei mielellään käsitellä. Ruotsin historiassa tämä on se, milloin maassa ylipäätään rupesi asumaan ruotsalaisia. Suomalaisiahan siellä kauan sitten asui, jonka jälkeen sinne tuli juutteja ja saksalaisia, ja ruotsi on kansana ja kielenä melko nuori sekoitus, jossa hallitsijat puhuivat ranskaa kuten muuallakin Euroopassa aivan modernin ajan kynnykselle saakka. Vanha suurvalta kuitenkin pitää kiinni ikuisesta kulttuuristaan ja historiastaan ja tätä historiaa opetetaan myös Suomen kouluissa.

Pohjoismailla on runsaasti yhteistä historiaa, varsinkin Suomella ja Ruotsilla, mutta kun opetetaan, että ruotsalaiset kävivät sivistämässä suomalaisia barbaareja, hukataan yhteisestä historiasta ajallisesti valtaosa. Tämä yhteinen historia ei ole mitään erityistä ruotsin kielen voittokulkua eikä sen ymmärtämiseksi tarvitse osata ruotsia sanaakaan. Tuo historia on luettavissa sekä suomeksi että ruotsiksi ja minun on vaikeaa kuvitella, miksi ihmisten pitäisi opiskella ruotsia kyetäkseen ymmärtämään suomenkielistä historiankirjoitusta. Ei tällaista kytköstä ole olemassakaan.

Pohjoismainen yhteistyö on toinen ruma ankanpoikanen.

Siinähän asetelma on 50-luvulta peräisin. Suomelle pohjoismainen yhteistyö oli ainoa NL:n ja ottopoikansa Kekkosen sallima kurkistus länteen tuolloin. Suomi pääsi mukaan pohjoismaiseen yhteistyöhön, mutta muiden ehdoilla. Olen lukenut sellaisenkin väitteen, että muissa pohjoismaissa, erityisesti Tanskassa ja Ruotsissa, oli suurta epäluuloa Suomea kohtaan, sillä Suomi nähtiin vain NL:n satelliitiksi, jota ei haluttu toistamaan neuvostopropagandaa. Jäsenyys pohjoismaisessa kerhossa lopulta toteutui, mutta kulissien takana olisi tuon väitteen mukaan ollut runsaasti amerikkalaista painostusta, sillä USA:ssa ymmärrettiin tarve padota kommunismin eteneminen Suomen rajalle. Suomen eristäminen länsileiristä olisi jättänyt suunnaksi vain idän. Tämän painostusväitteen todenperäisyyttä en tiedä, mutta se kuulostaa mahdolliselta.

Ei voida ajatella, että Suomi meni pohjoismaiseen yhteistyöhön tasaveroisena kumppanina. Kieliasiassa suomen kieli rajattiin ulos ja tänäkin päivänä jotkut pohjoismaiset instituutiot tuottavat kaiken neljällä kielellä, eli kääntämistä kyllä tapahtuu, mutta ei suomeksi.

Kun pohjoismainen yhteistyö oli Suomelle "pakko", Suomeen suhtauduttiin jossain määrin vähempiarvoisena kumppanina. Tämä asetelma on edelleen olemassa hieman vanhempien ruotsalaisten ja tanskalaisten asennemaailmassa. Suomi on epämääräinen itämaa, jota ehkä voi juuri ja juuri säälistä sivistää, mutta suomalaisen tekemä ehdotus yhteispohjoismaisessa pöydässä ei välttämättä ole ollut sisältönsä arvoinen.

Pohjoismainen yhteistyö politiikan tasolla on sitä paitsi yksi maailman sisällöttömimmistä konsepteista. Pohjoismaat eivät tunnu olevan koskaan samaa mieltä mistään asiasta paitsi siitä, että ryssien ja polakkien pitäisi suojella Itämerta paremmin, eivätkä esimerkiksi EU:ssa kykene edes sopimaan yhteisistä ehdokkaista tai ehdotuksista. Puolustusratkaisut ovat erilaisia, EU-ratkaisut ovat erilaisia, valuuttaratkaisut ovat erilaisia ja oikeastaan kaikki on erilaista paitsi rajaton usko siihen, että sosiaalidemokratia on oikotie paratiisin porteille. Tarvitseeko tämän ymmärtämiseksi todella osata ruotsia?

Nyt on toisin. Kun pohjoismainen yhteistyö ei ole enää kenellekään pakko, bisnespuolella maailma on melko toisenlainen kuin vielä 20-30 vuotta sitten. Bisnestä tehdään varsin runsaasti pohjoismaiden välillä. Kielikysymys ei ole ongelma missään, sillä kaikissa yhteyksissä voidaan käyttää ja käytetään varsin luontevasti englantia. Nuoremmat suomalaiset eivät erityisemmin ärsyynny ruotsalaisesta isällisestä paapomisesta, sillä sitä ei oikeastaan nuorempien kesken edes esiinny vaan se jäi puolin ja toisin pakkoaikojen juoksuhautoihin.

Suomen ja Ruotsin suhteet näyttävät bisnes- ja yksilötasolla normalisoituneen kahden melko samanlaisen maan "friends forever" -asetelmaksi menneiden aikojen alemmuus- ja ylemmyyskompleksiasetelmista. Tähän ei ole tarvittu pakkoa vaan pakon poistuminen NL:n kaaduttua on muuttanut asioita. Nuoremmat ihmiset näyttävät liikkuvan huomattavasti enemmän maiden välillä kuin vielä 15 vuotta sitten. Ruotsista käydään Suomessa baarissa ja Suomesta Tukholmassa ostoksilla varsin luontevasti. Ei ole tarvittu pakkoa tähänkään. Asetelma on Suomen ja Ruotsin välillä hieman samanlainen kuin Englannin ja joidenkin entisten valkoisten siirtomaiden. Molemmat pitävät itseään hieman parempina ja toisia hieman hassunkurisina mutta kuitenkin aivan ok väkenä ja verbaalinen witty banter rajoittuu lähinnä krikettikentän laidalle, Suomessa jääkiekkokaukalon.

Politiikan kentällä pohjoismainen yhteistyö on pystyynkuollut rakennelma, jossa ainoa saavutus on vuoden tylsimmän kirjan nimeäminen kerran vuodessa tai kahdessa. Tätä poliittista yhteistyötä tehdään muinaisista lähtökohdista, kun taas ihmiset ja firmat tekevät arkista yhteistyötä aivan eri intensiteetillä, ja saavutuksiakin on nähty vaikkei missään ole puhuttu sanaakaan ruotsia. Kehtaako joku tosissaan väittää, että pelkän joutavan ja sisällöttömän poliittisen yhteistyön takia pitäisi opettaa kaikille väkisin ruotsia?

Onko joku syy, miksi ruotsin kielen opetuksen pakollisuuden poistaminen ei näkyisi samanlaisena positiivisena asiana kuin on näkynyt pakollisuuden poistuminen muissa yhteyksissä? Pakko-opetus ei tuota kaksista kielitaitoa eikä se myöskään lisää ymmärrystä kielivähemmistöä kohtaan, jos kyseinen pakkopulla ärsyttää tarpeeksi.

Väitän, että ruotsia hyvin osaavien suomenkielisten nuorten määrä ei muutu pakollisen opetuksen poistamisen jälkeen miksikään, tai se ei ainakaan laske.