Näin lausuu tuore nollatutkimus.

Minä olisin voinut kertoa tuon tutkimuksen tuloksen ilman tutkimustakin, ja sen jälkeen kertoa, miksi siitä ei voi päätellä mitään.

Kun tutkimuksessa selvitettiin vain kuvitteellisten miesten kiinnostavuutta tarinan perusteella, on ainakin minulle päivänselvää, että kun mitään muuta tietoa ei ole käytettävissä, hauskat ja iloiset tarinat tuntuvat kiinnostavammilta kuin kärttyisän pessimistiset. Aivan täydellisen mullistavaa, tai sitten ehkä ei.

Jos tutkimukseen olisi lisätty muita elementtejä, olisi todennäköisesti huomattu, että hauskuus ja huumori kallistaisivat vaakakuppia vain muuten tasavahvojen miesten tapauksissa. Jos olisi selvitetty, ottavatko naiset mieluummin vähän tylsemmän mutta komean kuin hauskan ja pönäkän, olisi huomattu, että hauskuudella ei ole mitään merkitystä minkään asian kanssa. Ehkä se tulee kriteeristössä sijalla 42 jos on tullakseen, mutta jokaisessa miehessä on ennen tuota sijaa jotakin sellaisia ominaisuuksia, joista jonkun oleminen arvontaa tekevän naisen vinkkelistä väärässä asennossa muuttaa suhtautumisen eiksi aivan riippumatta siitä, kuinka hauska ihminen on kyseessä.

Kun kyseessä on hyvin vähäpätöinen seikka, joka ei korvaa oikeastaan minkään tärkeämmän asian puutetta, tutkimuksesta tehty johtopäätös on yksinkertaisesti väärä. Voi olla, että maailmassa on naisia, joille “hauskuus” on hyvinkin korkealla kriteeristössä, mutta heitä on vähän eikä heidän näkemyksistään voi yleistää mitään. Ja tutkimuksen metodi ei millään tavoin ottanut kantaa siihen, kuinka tärkeästä kriteeristä on kysymys, mikä olisi tietona ollut oleellinen. Sillä se olisi paljastunut nice to have -ominaisuudeksi, ei miksikään kynnyskysymykseksi.

Oma huumorintajuni on sellainen, että se tuntuu useimmille kelpaavan. Se ei kuitenkaan auta pariutumisasiassa mitään. Kaverikategoriaan päätyy joka tapauksessa. Ei siksi, että jutut olisivat tyhmiä ja huonoja vaan siksi, että en ole millään tavoin muuten tarpeeksi puoleensavetävä, ja silloin on aivan samantekevää, ovatko jutut hyviä vai huonoja. Jako kiinnostaviin ja ei-kiinnostaviin tehdään jo ennen kuin kumpikaan avaa suutaan, ja suun avaaminen toimii lähinnä miinusmerkkisesti jos ylipäätään mitenkään. Ei-kiinnostava ei muutu kiinnostavaksi vaikka hän juttelisi mitä, mutta kiinnostava voi muuttua ei-kiinnostavaksi jos jutut ovat aivan mahdottoman tyhmiä tai ärsyttäviä.

Joku iltalehmän uutinen on sinänsä täysin merkityksetön. Mutta en voi sanoa erityisesti pitäväni siitä, että lehdistö suoltaa valheellista puppua siitä, millainen miehen tai naisen mukamas pitäisi olla. Useimmille pariutuminen cosmopolitan-maailmassa kasvaneiden ihmisten kanssa on aivan tarpeeksi vaikeaa muutenkin eikä asia varsinaisesti parane, jos kovien todellisten vaatimusten lisäksi vielä annetaan ymmärtää, että pitäisi olla pitkä lista kaikkea täydellisen epäoleellista tai muuten ei tule mitään.

Kun kerran ulkonäkö on useimmille ykköskriteeri ja hyvänä kakkosena tai ykkösenä tulee tiedostamaton havainto ruumiinkielestä, hajusta ja sensellaisista asioista, miksi sitä ei nykyään uskalleta sanoa ääneen vaan keksitään kaikennäköistä humpuukia erinäköisten muka-kriteerien ympäriltä?