Ulkomaalaiskeskusteluissa sekoitetaan usein tahallaan tai tahatta siirtolainen, pakolainen ja turvapaikanhakija.

Siirtolainen on maahan tarvittaessa etukäteen hommattavalla luvalla tuleva henkilö. Turvapaikanhakija hakee pakolaisstatusta eikä tarvitse lupaa etukäteen, ja pakolainen on myönteisen turvapaikkapäätöksen saanut henkilö.

Käsitesekamelskan lisäksi ongelmallista on se, että varsinkin Euroopassa turvapaikkamenettelystä on de facto tullut siirtolaisuuskanava. Tämä on haitallista monin tavoin ja nähdäkseni jotain pitää tehdä asian korjaamiseksi.

Ensimmäinen ongelma on se, että turvapaikka- ja pakolaismenettely on luotu oikeaan tarpeeseen. Vainoa pakenevia on ympäri maailmaa ja tulee todennäköisesti aina olemaan. Humanitäärisistä syistä heidän vastaanottamisensa johonkin ei-vainoavaan maahan on tarkoituksenmukainen asia. Pakolaissopimukset eivät kuitenkaan ole taivaasta tipahtaneita ja ikuisia. Jos järjestelmä muuttuu vastaanottavan maan kannalta kestämättömäksi, sopimuksista voidaan irtautua. Vaikka ongelmat olisivat maailman mittapuulla vähäisiä, ne voidaan kokea silti merkittäviksi, ja ei tarvita kummoistakaan muutosta edes suurten EU-maiden politiikassa, ja koko pakolaissopimus on historiaa. Jolloin se lakkaa olemasta siirtolaisuuden kanava, mutta samalla se lakkaa olemasta hädänalaisten auttamiskanava.

Ensimmäisenä tuosta sopimuksesta voi hyvinkin irtautua Malta. Maassa on 380000 kansalaista ja asukkaita vuonna 2005 405000 ja 2007 jo 420000. Tämä lisäys on pääosin peräisin turvapaikanhakijoista, koska Italiaan haluavien veneitä tuntuu päätyvän maahan vahingossa. Kun pienen maan väestö kasvaa tätä tahtia, en rohkene syyttää maltalaisia suuriksi natseiksi jos ne pistävät jossain vaiheessa lapun luukulle ja lakkaavat ottamasta turvapaikanhakijoita enää vastaan. Sopimuksia he rikkovat, mutta mitä asialle voidaan tehdä?

Toinen ongelma liittyy tulokkaiden valintaan. Siinä, missä siirtolaisen on joku valinnut töihin tai hänellä on rahaa elättää itsensä, turvapaikanhakijaa ei ole valikoinut kukaan. Hänen työllistymisestään ja omillaan pärjäämisestään ei ole mitään takeita. Jätämme tässä pois sen pienen joukon, joka lopulta pakolaisstatuksen saa ja keskitymme siihen joukkoon, joka saa jäädä maahan muuten vain. Sen sijaan, että valikoisimme Eurooppaan tarvittavaa työvoimaa ja eri alojen huippuja, otamme vastaan väkeä, joka ei edusta kumpaakaan. Tuloksena ei ole hyödyksi olevaa työnvoimaa ja erinomaisia veronmaksajia vaan tämä maahanmuuton kanava maksaa enemmän kuin tuottaa.

Kolmas ongelma liittyy edelliseen. Siinä, missä siirtolaisille asetetaan velvollisuuksia esimerkiksi elättää itsensä viisi vuotta ennen kuin pääsee sosiaaliturvan piiriin, turvapaikanhakumenettelyn kautta tulleille ei tällaisia velvoitteita aseteta vaikkeivät he turvapaikkaa saisikaan vaan jäävät maahan jonkun muun verukkeen nojalla. Jos siirtolainen ei työllisty ja sopeudu, hän lähtee vapaaehtoisesti pois kun rahat alkavat olla loppu. Näin maahan jää sellaisia ihmisiä, jotka sopeutuvat, työllistyvät ja viihtyvät. Kun siirtolaisuuskanava onkin turvapaikkamenettely, se on tietysti tulokkaalle hyväksi, sillä jos hän ei sopeudu eikä työllisty, joku muu siltikin elättää hänet tarvittaessa loppuiän. Vastaanottavan yhteiskunnan vinkkelistä on vaikea nähdä, miten tämä metodi tuottaa parempia tuloksia kuin ihmisten ottaminen siirtolaisina töihin tai opiskelemaan.

Pakolaiselta ei voida edellyttää uudessa asuinmaassa työllistymistä tai itsensä elättämistä, koska oletusarvoisesti syy muuttoon on ollut sellainen, ettei asioita ole voinut suunnitella kovin tarkasti. Nyt kuitenkin tämän varjolla olemme rakentaneet kanavan, jossa ihmiset, jotka oikeasti ovat paremman toimeentulon ja tulevaisuuden perässä tulevia eivätkä vainoa paossa, livahtavat samaan kategoriaan pakolaisten kanssa. Näin heidän etunsa uudessa asuinmaassa ovat paremmat kuin sellaisella, joka on toiminut “sääntöjen” mukaan ja hommannut työluvan ennakkoon.

Neljäs ongelma liittyy siihen, että kun siirtolaisuuskanava on käytännössä turvapaikkamenettely, se suosii maahanmuuttoa sellaisista maista, joissa asiat ovat täysin sekaisin ja joiden kulttuuri on suomalaisesta sangen kaukana. Lähempänä olevat ja puolin ja toisin tutummat maat taas ovat sellaisia, ettei niistä tuleville myönnetä oleskelulupia vaikka he turvapaikkaa hakisivatkin.


Mitä sitten pitäisi tehdä?

• Ryhtyä noudattamaan sopimuksia, ja turvapaikanhakijan tie on joko turvapaikka ja pysyvä oleskelulupa tai karkotus seuraavalla lentokoneella aivan mihin hyvänsä. Kun mitään “muita syitä” ei tunnusteta, tämän kanavan käyttäminen siirtolaisuuteen poistuu.
• Ryhtyä myöntämään kriteerit täyttäville (ammatti, koulutus, kielitaito jne) työnhakuviisumeja, joiden aikana sosiaaliturvaa ei ole muuten kuin akuutin sairaanhoidon osalta. Näitä voitaisiin myöntää USA:n diversity visa -tyyliin, eli eri mailla olisi väkilukuun suhteutettu kiintiö, jossa näitä kuponkeja jaettaisiin vaikkapa 2000 vuosittain.
• Keventää työhön tulevan byrokratiaa, jolloin työpaikan löytänyt saa tarvittavan kupongin nopeasti ja vaivattomasti jos kyseessä on tehtävä, joka on ollut haussa eikä siihen ole maassa jo olevista sopivia hakijoita löytynyt. Tässä asiassa ei kannata olla turhan hysteerinen, mutta työvoimaviranomaisten tehtäväksi jää selvittää, että kyse on oikeasta työstä oikeassa yrityksessä työehtoja noudattaen eikä näennäistyöstä maksua vastaan jossakin salakuljetusfirmassa tai työehtoja polkevaa orjatyötä.
• Tehdä ylseisesti selväksi maahanmuutosta keskusteltaessa, keskustellaanko niistä tulokkaista, joilla on työpaikka tullessaan ja jotka elättävät itsensä vai niistä, joita pitäisi ottaa muuten vain lisävärin takia siinä toivossa, että he ehkä joskus työllistyvät.
• Määritellä jonkunnäköinen tavoiteohjelma, jossa asetetaan tavoitteita ulkomaalaisten määrän ala- ja ylärajoille sekä sille, kuinka moni näistä kuuluu työvoimaan ja heidän huoltosuhteelleen. Absoluuttinen määrä, josta tänään puhutaan, ei kerro meille pahemmin mitään, koska kiinnostavampaa on sellainen ulkomaalaispolitiikka, joka parantaa Suomen huoltosuhdetta eikä heikennä sitä lisää.