Britanniassa on nykyisin vallalla jonkunnäköinen suunnaton itseruoskimiskampanja kun talous sukeltaa ja muutama lapsi on kuollut hämärissä olosuhteissa. Broken Britain on käsite, joka esiintyy uutisissa päivittäin, ja aina kun uutiset ovat huonoja, on se osoitus siitä, että yhteiskunta on mätä.

Minä olen jokseenkin täysin eri mieltä. Tietysti täällä on paljon korjattavaa ja lama osuu tänne syvemmin kuin muualle pankkisektorin korostuneen aseman takia. Mutta silti.

Brittiläisen yhteiskunnan elinvoima on keskusjohdon puutteessa ja siinä, että valtio ei ole mukana aivan kaikessa. Asioita ei ole mikään pakko tehdä keskitetysti ja keskusjohtoisesti. Jos joku asia toimii, sitä ei ole syytä korjata vain periaatteen vuoksi, tästä esimerkkinä pari viikkoa sitten kirjoittamani rahasekamelska, jossa samassa valtiossa on parikymmentä alueellista setelisarjaa. Turhaahan se on, mutta kun se kerran toimii, olkoon sitten niin.

Brittiläistä yhteiskuntaa ja Englantia ei ole synnytetty väkisin vaan se on kehittynyt milloin hallitsijoiden ja aateliston, milloin uskovaisten, milloin porvariston näyttäessä suuntaa. Ja jo pitkään vallankahva on saanut oikeutuksensa kansalta eikä päin vastoin. Tässä on suuri ero Ranskaan, jossa valtion piti keksiä itselleen kansa ja historia niinkin myöhään kuin reilu sata vuotta sitten. 1880 80% “ranskalaisista” ei edes puhunut ranskaa. Kun valtio rakensi itselleen kansan, se on luonut erilaisen asetelman yksilön ja yhteiskunnan välille toisin kuin sivistyneissä maissa. Ranska on vanhan ja uuden hallinnon aikaan ollut myös tuskaisan keskusjohtoinen paikka. Ranskassa tavoitellaan yhtenäisyyttä mutta tunnutaan saavuttavan lähinnä epämääräinen kaaos. Britanniassa hyväksytään epämääräinen kaaos, mutta saavutetaan yllättävän suuri yhtenäisyys.

Ranskalaiset ottavat mielellään kunnian länsimaisen demokratian ja kansanvallan keksimisestä, mutta tämä ei nähdäkseni pidä paikkaansa. Kukaan ei oikein tiedä, koska God save the King/Queen keksittiin, mutta se on varmasti ollut olemassa jo 1740-luvulla, 50 vuotta ennen kuin ranskanpullat ryhtyivät riehumaan ja ripustamaan aatelistoa tammenoksiin. Tuon laulun kolmas säkeistö (keskimmäistä ei useinkaan lauleta) on aikansa tuotteeksi sangen huomionarvoisa:

Thy choicest gifts in store
on her be pleased to pour;
long may she reign.
May she defend our laws,
and ever give us cause
to sing with heart and voice
God save the Queen.

Näyttää ja kuulostaa perinteiseltä kansallislaululta, mutta kun ajattelee mitä tuossa sanotaan, siinähän normaalin palvonnan ja ylistyksen sijaan edellytetään hallitsijan noudattavan lakeja, ja lisäksi edellytetään, että majesteetin tulee ansaita kansan kunnioitus eikä se ole peräisin syntyperästä, jumalalta tai herra ties mistä. 300 vuotta sitten tämä on ollut ajatuksena maailmassa jokseenkin ainutlaatuinen kun muualla vielä tuskailtiin jumalaisten diktaattorien ikeen alla.

Tämän päivän Britanniassa on ongelmia ja vaikeuksia, mutta niitä on ollut aina. Ja niistä on selvitty. Mikään tietooni tullut ei ole saanut minua vakuuttuneeksi siitä, että juuri nyt olisi jotain poikkeuksellista ilmassa. Talous sukeltaa, maahanmuuton kanssa on ongelmia, rikos rehottaa siellä täällä. Mutta entä sitten? Sellaista se on. Talous dyykkaa kasvettuaan vahvemmin kuin mantereella, ja todennäköisesti kasvun käynnistyttyä Britannia yllättää taas mantereen housut kintuissa dynamiikallaan. Maahanmuutto on tällä hetkellä ongelma, sillä aikaisemmin siirtomaista tultiin opettelemaan hyviksi briteiksi, nyt tullaan nostamaan tukiaisia ja elämään Woolwichin tai Bown somalighetoissa.

Mutta ei Britannia tähänkään kaadu. Eivät edellisetkään maahanmuuttajat ole oitis sopeutuneet, mutta tänä päivänä Cityn katuja kävelee hyvin kirjava joukko tyylikkäästi pukeutuneita herrasmiehiä, brittejä parhaasta päästä. Ja muutaman masentavan somaligheton ei pidä antaa masentaa.

Kun menen Greenwichissä johonkin lähipubiin, siellä on nuoria ja vanhoja iltakaljalla aivan kuten sata vuotta sittenkin. En näe mitään merkkejä siitäkään, että nuoret olisivat jotenkin kasvamassa erityisen kieroon vaan lopulta he pitävät arvossa samoja perinteitä ja arvoja kuin vanhempansakin.

Tietysti kaikennäköistä pitää tehdäkin. Maahanmuuttoon tehdyt kiristykset lienevät olleet paikallaan, jotta saadaan rajoitettua heikosti sopeutuvien virtaa. Taloudessa pitää huolehtia siitä, että liialla holhoamisella ja sääntelyllä ei tapeta lypsäviä lehmiä, mikä on ollut varsinkin rahoitusalalla pelkona.

Britannialla on kuitenkin ainutlaatuinen asema siinä, että se on “tuttu” kovin monessa paikassa. Imperiumia luonnehti mainittu keskusjohtoisuuden puute. Jos joku toimi Intiassa, sen saman ei tarvinnut toimia Egyptissä, vaan siellä voitiin tehdä eri tavalla. Paikallisia kulttuureja ei pahemmin nitistetty paitsi USA:ssa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, joissa alkuperäisväestö on pitkälti korvattu valkoisilla. Väärin varmaankin, mutta tällä hetkellä nämä maat ovat kuitenkin brittiläisen yhteiskunann tuotteita Englannista kopioitua lainsäädäntöä myöten. Kun siirtomaiden omia valtarakenteita ja kulttuureja ei ei-valkoisissa paikoissa tuhottu, harvassa paikassa vallitsee nykyään suurikaan katkeruus Britanniaa kohtaan. Katkerimpia lienevät buurit, jotka edelleen unelmoivat itsenäisestä buuritasavallasta ja on vain brittien syy, että 1800-luvun lopulla perustetut eivät menestyneet.

Maailmaa ei enää hallita Westminsteristä, mutta kun puoli maailmaa on kopioinut lakinsa, bisneskulttuurinsa ja monta muuta asiaa sieltä, bisneksen tekeminen britin kanssa on puolelle maailman väestöstä ja 90 prosentille maksukykyisistä sangen helppoa.

Joten en minä jaksa olla huolissani mistään pysyvästä vahingosta, vaan juon rauhassa kulmapubissa hörökorvien kanssa lämpimän oluen perjantai-iltana jatkossakin poliitikkoja haukkuen.