Talouskasvun rajallisuus on hokema, jota toistetaan melkein yhtä usein kuin “nuoriso on rappiolla” -mantraa. Kumpikaan ei lisäksi ole kovin uusi keksintö, vaan toistajia on riittänyt vuosisatojen aikana useita sieltä täältä.

Suomessa tätä kuulee yleensä vihreistä suunnista viheragendaa tukemaan, tai sitten perussuomalais- tai kristillissuunnasta “alas markkinatalous” -ajatuksia tukemaan.

Nopeasti miettimällä vaikuttaisi siltä, että talouskasvu ei ole mitenkään erityisen rajallinen asia. Talouskasvuhan on talouden tuottamien tavaroiden ja palvelujen arvon lisääntymistä inflaatiosta puhdistettuna. Se ei erityisesti ole juuri nykyisten kauppatavaroiden arvon lisääntymistä.

Siitä ei ole kauan, kun maailman ainoa merkittävä kauppatavara oli villa. Siitäkään ei ole kovin kauan, kun talouskasvu saatiin efektiivisesti pellosta sadon muodossa. Talous on kasvanut voimakkaasti aina siellä, missä on kunkin ajan tuotantoketjun korkein rahastusporras.

Alkutuotantoaikaan maa tuotti talouskasvun. Teollisuusyhteiskunnassa ruukki. Palveluyhteiskunnassa korkeamman jalostusasteen palvelujen kotimarkkinakysyntä. Nyt ollaan siirtymässä johonkin muuhun, mutta aika näyttää, mihin. Juuri näissä muutosvaiheissa on tapana hokea, että nyt talouskasvu tyssää pysyvästi, sillä ajatellaan vain sen marginaalistuvan toiminnan kohtaloa. Jos luonnonvarat ottavat ja loppuvat, silloin tavaran valmistaminen ja ostaminen eivät enää luo talouskasvua, mutta eihän esimerkiksi viihteen tuottaminen kuluta samalla tapaa luonnonvaroja kuin kumiankkojen tuottaminen kumiankkatehtaassa.

Jonkun luonnonvaran äkillinen loppuminen varmasti aiheuttaisi pienen notkahduksen talouskasvuun, kunnes keksitään tapoja pärjätä ilman sitä, tai ihmisten kulutustottumukset muuttuvat toisenlaisiksi. Väestön ikääntyminen aiheuttaa notkahduksen talouskasvuun, sillä kuluttajien määrä vähenee jossain vaiheessa, mutta kääntyy taas kasvu-uralle aikanaan.

Edes sodat eivät muuta mitään kovin pysyvästi, sillä nykyinen talouskasvu perustuu ennen kaikkea tietotaitoon. Vaikka rakennuksia pommitettaisiin päreiksi ja ihmisiä tapettaisiin, tieto ei ole kadonnut mihinkään, ja kun sota joskus loppuu, on lopulta aika vaivatonta rakentaa uudelleen kaikki hajotettu, minkä huomaa esimerkiksi Jugoslaviasta.

Talouskasvu nähdäkseni tyssää pysyvästi vain, jos ihmiset eivät enää haluaisi kuluttaa oikein mitään. Se, että he rupeavat kuluttamaan palveluja tavaran sijaan, ei tee talouskasvulle muuta kuin muuttaa sen painopistettä. Talouskasvuargumentti ei siis ole mikään linkolalaisten oppien peruste. Samaten ei ole mitään syytä vastustaa markkinataloutta siksi, että osa ihmisistä, firmoista ja kenties jopa valtioista ei oikein pysy kehityksen kelkassa kaikkina ajan hetkinä ja osaa ennakoida maailmassa tapahtuvia muutoksia.