Mietin aikani kuluksi puolustusliittoja ja sitä, millaisia niiden pitäisi olla ja mikä tekisi niistä uskottavan.

Nato-keskustelu velloo jatkuvasti, ja väliin kuuluu vieläkin älyttömämpiä irtiottoja. Tähän huumorikategoriaan lasketaan sotilasliitto Ruotsin kanssa.

Tästä pellekategoriasta pääsemme kuitenkin pureutumaan asian ytimeen, joten kyseessä on hyvä esimerkki huonosta puolustusyhteistyöstä, ja se on syytä käydä läpi valaisemaan asiaa.

Jos Suomi liittoutuisi sotilaallisesti Ruotsin kanssa, liittoon päätyisi kaksi hyvin erilaista maata, joita ei yhdistä mikään muu kuin usko holhousvaltion siunauksellisuuteen. Ruotsi ei ole ollut sodassa sen jälkeen kun sille annettiin kunnolla opetus. Suomi taas on, ja Suomen itäraja on se, jota pitää puolustaa. Ei hysteerisesti ryssää peläten, mutta selvää on, että juuri tuo on se paikka, josta vihollinen tulee jos tulee. Se ei tule Norjasta eikä lentopostissa Iranista, vaan Venäjältä.

Ruotsin puolustusvoimat on tällä hetkellä ajettu sellaiseen tilaan, että niiden de facto tehtävä on toimia tukiaisautomaattina ruotsalaiselle sotateollisuudelle. Ruotsi on BKT:hen suhteutettuna yksi maailman suurimmista aseviejistä, ja tämän bisneksen kehityskulut maksatetaan veronmaksajilla sillä verukkeella, että tehdään uusia keksintöjä Ruotsin puolustusvoimien käyttöön.

Ilmavoimien osuus on suhteeton, merivoimien suuri ja maavoimien vähäisempi. Suomen maanpuolustus taas tarvitsee nimenomaan suuret maavoimat ja suuren reservin tekemään mahdollisen miehittäjän elämän niin ikäväksi, ettei ketään kiinnosta. Muiden aselajien asema Suomessa on vähäisempi, vaikka näytösluontoisesti onkin ostettu muutama lentokone kalliilla.

Jos nämä pantaisiin yhteen, näyttäisi syntyvän synergiaa, koska päällekkäisyyksiä on vähän. Ongelma on kuitenkin se, että suomalaisten maanpuolustusraha valuisi ruotsalaisen vientiteollisuuden tukemiseen, ja oikeasti avun saaminen sodan tullessa olisi hyvin epävarmaa.

Jos ryssä päättäisi vallata Suomen, se tietysti kertoisi ruotsalaisille, että jos lentokoneet pysyvät Ruotsissa ja laivat pysyvät satamissa, Tukholman päällä ei räjähdä yhdinpommia vartin kuluttua, ja jätämme teidät muutenkin rauhaan, ja pannaan vielä vuoden öljyt kaupan päälle. Mikä olisi tässä tilanteessa Ruotsin motiivi lähteä omalle maaperälleen tunkeutuvaan sotaan, jonka se voisi välttääkin ja lisäksi hyötyä siitä? Tietysti tehdyt sopimukset unohdettaisiin saman tien.

Näin Suomi olisi jälleen kerran yksin, mutta vahvojen maavoimien sijaan pitäisi tulla toimeen vähemmällä, koska valtaosa puolustusmäärärahoista käytettiin siihen osaan sotaväkeä, joka jäikin Ruotsiin ja joka ei olekaan käytettävissä, koska liittolainen lahjottiin suklaapatukalla. Ruotsalaiset ovat hyviä unohtamaan tekemiensä sopimusten velvoitteet jos ne eivät hyödytä heitä itseään, mikä näkyy jo bisneksessäkin, ja kaikki tehdyt sopimukset olisivat tosipaikan edessä uudelleenarvioinnin kohteena ja Ruotsissa mietittäisiin, miten he hyötyvät eniten.

Tästä vaatimattomasta johdannosta päästään asiaan.

Ensimmäinen ja tärkein vaatimus liittolaiselle on se, että se on uskottava. Liitossa pitää olla takana jotakin sellaista, että liittolainen lähtee sotaan, jonka se voisi välttääkin jos haluaisi. Taskurahalla lahjottavat pikkumaat ja tunnetusti epäluotettavat sopimusosapuolet eivät voi mitenkään muodostaa puolustusliiton kovaa ydintä.

Olen tullut siihen tulokseen, että Nato oli hyvä puolustusliitto. Imperfektissä.

En keksi mitään muita kantavia sotilasliiton lähtökohtia kuin ideologian ja kunnian. Kunniakysymykseen törmäämme lähinnä itäisissä kulttuureissa, joissa tehdyt sopimukset kumarruksineen ovat niin pyhiä, että valitaan myös raskas ja kivinen tie, jotta ei menetetä kasvoja rikkomalla tehty sopimus. Tätä lajia ei lähialueilta löydy paitsi ehkä Virosta, ja se on taas maana niin pieni, ettei liittoutuminen sen kanssa hyödytä kumpaakaan.

Jäljelle jää ideologia. Silloin kun Naton ideologia oli kommunismin patoaminen, se toimi mainiosti. Kaikki tiesivät, että jos puna-armeija vyöryy johonkin länsimaahan, USA on tikkana paikalla kuten myös muut länsimaat. Kun kaikki tietävät tämän, sotilasliitosta tulee uskottava. Ei tarvita järkisyytä, miksi oma maa sidotaan sotaan, jossa muuten ei tarvitsisi olla ollenkaan, sillä oma vienti-ideologia näyttää naurettavalta ja huonolta, jos se ei pysty edes omia auttamaan ja lupauksia pitämään.

Nyt tilanne on toinen. Kommunismi oli ja meni, ja nykyisin mitään länsimaita yhdistävää ideologiaa ei enää ole. Kaikki ovat siirtyneet ideologisesta ajasta kaupalliseen. Kauppasuhteilla on väliä, ja USA varmastikin olisi suojelemassa Britannian, Saksan ja Ranskan suuria markkinoita. Mutta entä joku pieni reunamaa jossakin, jonka talous on samaa suuruusluokkaa tai pienempi kuin pakasta vedetyn amerikkalaisen kaupungin?

Jos ajattelemme vihollisen olevan edelleen Venäjän, asetelma muuttuu kimurantiksi. Venäjä on nimittäin tällä hetkellä lännelle aivan kerrassaan loistava kauppakumppani. Se toimittaa sellaista, mitä länneltä puuttuu (raaka-aineet ja energia), ei kilpaile oikeastaan minkään läntisen teollisuudenalan kanssa mistään, ja sinne voi viedä aivan mitä hyvänsä, koska kaikki kulutustavara on tuontitavaraa.

Kun sulkeutuneella NL:llä ei ollut mitään taloudellista arvoa, Venäjällä on. Taloussuhteet ylittävät nyt sotilaalliset rajat, ja nato-maista osalle Venäjä on tärkeä ja osalle vähemmän tärkeä. Joukossa on maita, joilla ei ole mitään intressiä sotia Venäjää vastaan vain tukeakseen jotakin muuta maata.

Mitä jää jäljelle? Tällä hetkellä ei yhtään mitään. Läntistä ideologiaa ei ole olemassakaan, ja EU ei sellaista kykene rakentamaan häärätessään epämääräisten ja epäeurooppalaisten valtioiden jäsenyyden kimpussa. Jos EU-jäsenyyskuvio olisi pysäytetty vuoden 1995 tilanteeseen, sen ympärille olisi ehkä voinut rakentaa sadassa vuodessa jotakin, joka olisi saanut ranskanpullankin näkemään oman lihapatansa ulkopuolelle ja suomalaisen välittämään siitä, mitä Välimerellä tapahtuu.

Nyt kuitenkin mukana on jo liian sekalainen kerho ja sekalaisuus vain kasvaa lähitulevaisuudessa. Tästä ei synny uskottavuutta millekään, kaikkein vähiten maanpuolustukselle.

Pienen ja taloudellisesti epäkiinnostavan reunamaan tilanne näyttää siltä, että mikään kuviteltavissa oleva sotilasliitto ei tuo nykymaailmassa uskottavuutta, joten niihin ei kannata tällä hetkellä liittyä. Jos maailma jotenkin uudelleen ideologisoituu, tilanne saattaa muuttua, mutta en pidätä tämän asian kanssa hengitystäni.

Suomen kannattaa nykyoloissa panostaa maanpuolustukseen niin paljon, että se voi kuvitella pärjäävänsä jotenkin sissitaktiikalla ilman ulkopuolista apua. Kaikki muu pitää tehdä politiikan kentällä.