Pankkikriisi vai julkisen sektorin kriisi?
19/07/11 10:51
Kun Etelä-Euroopan taloudet horjuvat, euro natisee liitoksissaan ja pankit pääsevät tai eivät pääse läpi stressitesteistä, huomio on kiinnittynyt siihen, että koko kriisistä syytetään edelleen pankkeja ja pankkiireja.
Katsotaan asiaa miten päin vain, vika on aina pankeissa, jotka lainasivat hyvällä korolla lainaa kreikkalaisille. Tai jollekin muulle vääränä pidetylle taholle. Tämä on huomattavan lyhytnäköinen analyysi, joka sopii erinomaisesti poliitikkojen tarpeisiin meillä ja muualla ja mitä enemmän vasemmalle vinksallaan poliitikko on, sitä vakuuttuneempi hän on rahoituslaitosten syyllisyydestä.
Jos asiaa ajattelee toisin päin, koko valtionvelkakriisiä ja siitä seurannutta ja seuraavaa pankkikriisiä ei olisi, jos valtiot eläisivät suu säkkiä myöten. Melko yksinkertainen ajatus, mutta miksi sitä ei ole käsitelty ja nähty ongelmaa koko talousjärjestelmässä, joka perustuu julkisen sektorin vahvaan rooliin?
Euroopassa jatkuvaa tervettä taloudenpitoa harrastaa raaka-ainevaltioiden lisäksi ainoastaan Sveitsi, jossa yksityinen sektori onkin erittäin dynaaminen. Kaikkialla muualla talous pyörii jollain tavalla joka paikkaan tunkevan julkisen sektorin ympärillä ja holhouksessa.
Kun julkinen sektori on ottanut perusturvasta ja maanpuolustuksesta huolehtimisen lisäksi niskoilleen kaikenlaisia ylimääräisiä tehtäviä, julkiset menot suhteessa BKT:hen ovat korkealla tasolla aina ja räjähtävät käsiin lamavuosina kun yksityinen kulutus ja tuotanto sukeltavat mutta julkisen sektorin menoille ei tapahdu mitään paitsi että ne kasvavat, aivan kuten hyvinäkin vuosina. Juuri mikään maa ei koskaan maksa velkojaan vaan valtiot vippaavat lamavuosina paljon ja huippuvuosina hieman vähemmän.
Rahaa on ollut tarjolla avokätisesti, sillä valtion lainapaperihin on sisältynyt riskittömyyden elementti ja erilaisella sääntelyllä on jopa edellytetty siellä täällä osaa vaikkapa eläkesijoituksista nimenomaan riskittömiin papereihin. Julkiset sektorit ovat siis rakentaneet mekanismin, jossa niiden lainoittamisesta on tehty jonkunlainen pakko suurille omaisuudenhoitajille ja vastapainoksi on saatu kirjoittamaton lupaus näiden saatavien riskittömyydestä.
Kun tätä on pyöritetty vuosikymmenet, valtiot ovat kohtuuttoman velkaisia. Yksityinen sektori on riippuvainen julkisen sektorin tukiaisista, joten kun julkinen sektori alkaa säästää, yksityinen sektori ei dynaamisesti siirry täyttämään syntyneitä aukkoja, koska ympärillä on asiakkaita, joilla ei ole rahaa ilman julkisen sektorin kontribuutiota. Kierre pitkään näivettymiseen on valmis.
Ei vika tähän ole pankeissa, pankkijärjestelmissä ja pankin työntekijöiden bonuksissa. Vika on siinä, että tämä talousjärjestelmä on lähtökohtaisesti ja rakenteellisesti poskellaan. Ei yksikään pankki olisi saanut kipattua Euroopan maille 60-160% niiden BKT:stä lainaa, jos nämä maat eivät tarvitsisi sitä mihinkään tai peräti jos valtiot päättäisivät, etteivät ne saisi toimia velaksi kuin hetkellisesti. On varsin helppoa syyttää lainaa antaneita pankkeja, mutta minä kyllä katsoisin hieman, kuka sitä lainaa oikein otti ja miksi.
Eurooppalaiset sosiaalidemokratiaan perustuvat hyvinvointivaltiot ovat yksinkertaisesti liian kalliita rakennelmia. Eurooppalaisen talousmallin kulta-aika nostalgiassakin näyttäisi sijoittuvan jälleenrakennuksen jälkeiseen aikaan 60-luvun loppupuolelta 70-luvun loppuun. Monelta nostalgiassa elävältä jää huomaamatta, että tuolloin eurooppalainen talousmalli tuotti sekä hyvä tuloksia että oli melko halpa, ainakin kun sitä vertaa nykyisiin lukemiin. Julkiset sektorit olivat tuolloin noin puolet nykyisestä suhteessa BKT:hen.
Jos talousjärjestelmämme paras aika on menneisyydessä, on selvää, että tarvitaan uusi
talousjärjestelmä. Kukahan tämän kertoisi päättäjillemme, sillä salakuljettaja Laitisen sanoin “aika entinen ei koskaan enää palaa”.
Ei Euroopan kriisi johdu siitä, että pankkiirit ovat muuttuneet liian ahneiksi. Se johtuu siitä, että julkinen sektori elää surutta yli varojensa ja sen kulutuksesta valtaosa on tukiaisia eikä investointeja tulevaisuuden tuloihin, on sitten kyse ihmisten kouluttamisesta, yrittäjyyden suosimisesta tai bisneksen tarvitseman infrastruktuurin rakentamisesta.
Julkista keskustelua vältetään käymästä tässä sävyssä, sillä jos sitä ryhdyttäisiin käymään tästä näkökulmasta, kriisi ei enää rajoittuisi Etelä-Euroopan velkaisiin talouksiin vaan koko Eurooppaan. Ei Suomen tai Saksan talous ole yhtään sen parempi, vaikka velkaa onkin vähemmän. Julkiset sektorit törsäävät holtittomasti tukiaisiin kaikissa maissa ja jos tämän lainaamisen kulut nostettaisiin vastaamaan riskejä, julkiset taloudet olisivat kriisissä kaikkialla.
Minä työskentelen rahoitusalalla, mutta olen sielultani perusinsinööri. Rahoitusalalta on peräisin ajatus siitä, että lainan koron pitäisi vastata jotenkin lainan riskiä. Mitä suurempi riski, sitä suurempi tuotto. Perusinsinööri kuitenkin herää kysymään, minkä takia uuteen tuotteeseen ja sen markkinointiin investoiva yritys joutuu maksamaan lainarahastaan enemmän kuin valtio, joka kippaa lainaamansa rahan roskaväen elättämiseen, maajusseille, aluepolitiikkaan ja moniin muihin kohteisiin, joilla ei ymmärtääkseni ole minkäänlaista bisnescasea takanaan.
Insinöörivinkkelistä ainoa syy, miksi valtioiden lainanotto on halvempaa, perustuu petkutukseen siitä, että valtiolle lainaaminen on täysin riskitöntä. Kohta nähdään ettei se ole ja ongelmissa ovat ne pankit ja pankkiirit, jotka ovat uskoneet julkisen sektorin vakuuttelut omien lainojensa riskittömyydestä ja huolta huomisesta ei ole sellaisilla pankeilla, jotka ovat ainoastaan lainoittaneet yrityksiä ja yksityisiä ihmisiä. Ainoa syy, miksi Suomea ja Saksaa pidetään Kreikkaa parempina, on se, että niissä julkisen sektorin velka on pienempi. Rahan käyttöä katseltaessa kumpikin haaskaa rahansa aivan kuten Kreikkakin on tehnyt eikä tässä suhteessa eroa suuresti ole.
Käännetään vielä lopuksi asia hieman päälaelleen.
Oletetaan, että pankeissa riskinhallinta olisi lähtenyt aivan erilaisista lähtökohdista ja julkisen
sektorin vakuutuksiin ei olisi luotettu sen enempää kuin luotetaan yritysten johtajien vakuutteluihin omien bisnestensä erinomaisuudesta. Oletetaan myös, että vakuutus- ja eläkesäästöbisnes olisi vapaata sijoittamaan aivan miten hyvänsä ja siellä olisi noudatettu samanlaista riskinhallintamallia.
Rahoittajat olisivat nähneet jo ajat sitten, että hyvinvointipalveluja ja tukiaisia velaksi tuottavilla julkisilla sektoreilla bisnescase on varsin surkea. Ei rahan antaminen joutoväelle keskioluen ostamiseen jalostu valtaviksi tuloiksi, kun taas rahan antaminen lupaaviin bisnes- ja tuoteideoihin voi näin tehdä. Julkiselle sektorille lainattu raha menee aina tuottamattomiin kohteisiin kun taas yritykselle lainattu raha menee tuottamattomaan kohteeseen vain, jos idea on huono.
Mitäpä, jos julkiset sektorit eivät olisi saaneet lainaa alle 20% korolla aikoihin? Julkistalouksien velkakriisiä ei nyt olisi, sillä rahaa ei olisi tuohon hintaan lainattu ainakaan nykyisiä määriä. Sen sijaan jos rahahanat olisi valtioilta käännetty kiinni, poliitikot olisivat syyttäneet ahneita pankkiireja siitä, että ne uhraavat sijoittamansa rahat tuottoisiin kohteisiin kasinotalouden alttarille samalla kun kansa kurjistuu tukiaisrahan puutteessaan. Mitä enemmän vasemmalle vinksallaan poliitikko on, sitä vakuuttuneempi hän olisi siitä, että pankit ovat syyllisiä holtittomasti törsäävien julkisten talouksien ahdinkoon. Ei tässäkään tilanteessa olisi kyetty näkemään mitään ongelmaa julkisen sektorin toiminnassa.
Käteen jää edelleen salakuljettaja Laitisen näkemys. Minä veikkaan, että paluuta huolettomasti sinne tänne lonkeroitaan tunkeviin julkisiin sektoreihin ei enää ole. Nyt toistaiseksi kaikkien länsimaiden julkiset sektorit haraavat vastaan eivätkä aja alas kovan ytimen ulkopuolella olevia toimintojaan. Tulossa oleva rysähdys onkin jonkunlainen pakollinen shokki, jolla menneen maailman poliitikot pakotetaan ajattelemaan asioita tämän päivän vaatimalla tavalla.
Rytinässä tulee ikävää jälkeä ja olisi tietysti parempi, jos se voitaisiin välttää. En kuitenkaan usko tähän, sillä katsetta yritetään aktiivisesti olla kääntämättä oikeaan ongelmaan ja syytetään asioista milloin ketäkin Kreikan tilastolaitoksesta muutamaan pankinjohtajaan.
Katsotaan asiaa miten päin vain, vika on aina pankeissa, jotka lainasivat hyvällä korolla lainaa kreikkalaisille. Tai jollekin muulle vääränä pidetylle taholle. Tämä on huomattavan lyhytnäköinen analyysi, joka sopii erinomaisesti poliitikkojen tarpeisiin meillä ja muualla ja mitä enemmän vasemmalle vinksallaan poliitikko on, sitä vakuuttuneempi hän on rahoituslaitosten syyllisyydestä.
Jos asiaa ajattelee toisin päin, koko valtionvelkakriisiä ja siitä seurannutta ja seuraavaa pankkikriisiä ei olisi, jos valtiot eläisivät suu säkkiä myöten. Melko yksinkertainen ajatus, mutta miksi sitä ei ole käsitelty ja nähty ongelmaa koko talousjärjestelmässä, joka perustuu julkisen sektorin vahvaan rooliin?
Kun julkinen sektori on ottanut perusturvasta ja maanpuolustuksesta huolehtimisen lisäksi niskoilleen kaikenlaisia ylimääräisiä tehtäviä, julkiset menot suhteessa BKT:hen ovat korkealla tasolla aina ja räjähtävät käsiin lamavuosina kun yksityinen kulutus ja tuotanto sukeltavat mutta julkisen sektorin menoille ei tapahdu mitään paitsi että ne kasvavat, aivan kuten hyvinäkin vuosina. Juuri mikään maa ei koskaan maksa velkojaan vaan valtiot vippaavat lamavuosina paljon ja huippuvuosina hieman vähemmän.
Rahaa on ollut tarjolla avokätisesti, sillä valtion lainapaperihin on sisältynyt riskittömyyden elementti ja erilaisella sääntelyllä on jopa edellytetty siellä täällä osaa vaikkapa eläkesijoituksista nimenomaan riskittömiin papereihin. Julkiset sektorit ovat siis rakentaneet mekanismin, jossa niiden lainoittamisesta on tehty jonkunlainen pakko suurille omaisuudenhoitajille ja vastapainoksi on saatu kirjoittamaton lupaus näiden saatavien riskittömyydestä.
Kun tätä on pyöritetty vuosikymmenet, valtiot ovat kohtuuttoman velkaisia. Yksityinen sektori on riippuvainen julkisen sektorin tukiaisista, joten kun julkinen sektori alkaa säästää, yksityinen sektori ei dynaamisesti siirry täyttämään syntyneitä aukkoja, koska ympärillä on asiakkaita, joilla ei ole rahaa ilman julkisen sektorin kontribuutiota. Kierre pitkään näivettymiseen on valmis.
Ei vika tähän ole pankeissa, pankkijärjestelmissä ja pankin työntekijöiden bonuksissa. Vika on siinä, että tämä talousjärjestelmä on lähtökohtaisesti ja rakenteellisesti poskellaan. Ei yksikään pankki olisi saanut kipattua Euroopan maille 60-160% niiden BKT:stä lainaa, jos nämä maat eivät tarvitsisi sitä mihinkään tai peräti jos valtiot päättäisivät, etteivät ne saisi toimia velaksi kuin hetkellisesti. On varsin helppoa syyttää lainaa antaneita pankkeja, mutta minä kyllä katsoisin hieman, kuka sitä lainaa oikein otti ja miksi.
Eurooppalaiset sosiaalidemokratiaan perustuvat hyvinvointivaltiot ovat yksinkertaisesti liian kalliita rakennelmia. Eurooppalaisen talousmallin kulta-aika nostalgiassakin näyttäisi sijoittuvan jälleenrakennuksen jälkeiseen aikaan 60-luvun loppupuolelta 70-luvun loppuun. Monelta nostalgiassa elävältä jää huomaamatta, että tuolloin eurooppalainen talousmalli tuotti sekä hyvä tuloksia että oli melko halpa, ainakin kun sitä vertaa nykyisiin lukemiin. Julkiset sektorit olivat tuolloin noin puolet nykyisestä suhteessa BKT:hen.
Jos talousjärjestelmämme paras aika on menneisyydessä, on selvää, että tarvitaan uusi
Ei Euroopan kriisi johdu siitä, että pankkiirit ovat muuttuneet liian ahneiksi. Se johtuu siitä, että julkinen sektori elää surutta yli varojensa ja sen kulutuksesta valtaosa on tukiaisia eikä investointeja tulevaisuuden tuloihin, on sitten kyse ihmisten kouluttamisesta, yrittäjyyden suosimisesta tai bisneksen tarvitseman infrastruktuurin rakentamisesta.
Julkista keskustelua vältetään käymästä tässä sävyssä, sillä jos sitä ryhdyttäisiin käymään tästä näkökulmasta, kriisi ei enää rajoittuisi Etelä-Euroopan velkaisiin talouksiin vaan koko Eurooppaan. Ei Suomen tai Saksan talous ole yhtään sen parempi, vaikka velkaa onkin vähemmän. Julkiset sektorit törsäävät holtittomasti tukiaisiin kaikissa maissa ja jos tämän lainaamisen kulut nostettaisiin vastaamaan riskejä, julkiset taloudet olisivat kriisissä kaikkialla.
Minä työskentelen rahoitusalalla, mutta olen sielultani perusinsinööri. Rahoitusalalta on peräisin ajatus siitä, että lainan koron pitäisi vastata jotenkin lainan riskiä. Mitä suurempi riski, sitä suurempi tuotto. Perusinsinööri kuitenkin herää kysymään, minkä takia uuteen tuotteeseen ja sen markkinointiin investoiva yritys joutuu maksamaan lainarahastaan enemmän kuin valtio, joka kippaa lainaamansa rahan roskaväen elättämiseen, maajusseille, aluepolitiikkaan ja moniin muihin kohteisiin, joilla ei ymmärtääkseni ole minkäänlaista bisnescasea takanaan.
Insinöörivinkkelistä ainoa syy, miksi valtioiden lainanotto on halvempaa, perustuu petkutukseen siitä, että valtiolle lainaaminen on täysin riskitöntä. Kohta nähdään ettei se ole ja ongelmissa ovat ne pankit ja pankkiirit, jotka ovat uskoneet julkisen sektorin vakuuttelut omien lainojensa riskittömyydestä ja huolta huomisesta ei ole sellaisilla pankeilla, jotka ovat ainoastaan lainoittaneet yrityksiä ja yksityisiä ihmisiä. Ainoa syy, miksi Suomea ja Saksaa pidetään Kreikkaa parempina, on se, että niissä julkisen sektorin velka on pienempi. Rahan käyttöä katseltaessa kumpikin haaskaa rahansa aivan kuten Kreikkakin on tehnyt eikä tässä suhteessa eroa suuresti ole.
Käännetään vielä lopuksi asia hieman päälaelleen.
Oletetaan, että pankeissa riskinhallinta olisi lähtenyt aivan erilaisista lähtökohdista ja julkisen
Rahoittajat olisivat nähneet jo ajat sitten, että hyvinvointipalveluja ja tukiaisia velaksi tuottavilla julkisilla sektoreilla bisnescase on varsin surkea. Ei rahan antaminen joutoväelle keskioluen ostamiseen jalostu valtaviksi tuloiksi, kun taas rahan antaminen lupaaviin bisnes- ja tuoteideoihin voi näin tehdä. Julkiselle sektorille lainattu raha menee aina tuottamattomiin kohteisiin kun taas yritykselle lainattu raha menee tuottamattomaan kohteeseen vain, jos idea on huono.
Mitäpä, jos julkiset sektorit eivät olisi saaneet lainaa alle 20% korolla aikoihin? Julkistalouksien velkakriisiä ei nyt olisi, sillä rahaa ei olisi tuohon hintaan lainattu ainakaan nykyisiä määriä. Sen sijaan jos rahahanat olisi valtioilta käännetty kiinni, poliitikot olisivat syyttäneet ahneita pankkiireja siitä, että ne uhraavat sijoittamansa rahat tuottoisiin kohteisiin kasinotalouden alttarille samalla kun kansa kurjistuu tukiaisrahan puutteessaan. Mitä enemmän vasemmalle vinksallaan poliitikko on, sitä vakuuttuneempi hän olisi siitä, että pankit ovat syyllisiä holtittomasti törsäävien julkisten talouksien ahdinkoon. Ei tässäkään tilanteessa olisi kyetty näkemään mitään ongelmaa julkisen sektorin toiminnassa.
Käteen jää edelleen salakuljettaja Laitisen näkemys. Minä veikkaan, että paluuta huolettomasti sinne tänne lonkeroitaan tunkeviin julkisiin sektoreihin ei enää ole. Nyt toistaiseksi kaikkien länsimaiden julkiset sektorit haraavat vastaan eivätkä aja alas kovan ytimen ulkopuolella olevia toimintojaan. Tulossa oleva rysähdys onkin jonkunlainen pakollinen shokki, jolla menneen maailman poliitikot pakotetaan ajattelemaan asioita tämän päivän vaatimalla tavalla.
Rytinässä tulee ikävää jälkeä ja olisi tietysti parempi, jos se voitaisiin välttää. En kuitenkaan usko tähän, sillä katsetta yritetään aktiivisesti olla kääntämättä oikeaan ongelmaan ja syytetään asioista milloin ketäkin Kreikan tilastolaitoksesta muutamaan pankinjohtajaan.
blog comments powered by Disqus