Jatkona edelliseen lisää siellä täällä puhuttaneesta asiasta.

Palkkaeroista, oikeudenmukaisesta palkkarakenteesta ja muusta on vaihteeksi kirjoitettu siellä täällä ja kenelläkään ei ole oikein käsitystä siitä, mikä on tavoitetila ja miten sinne päästäisiin. Tässä ei ole mitään kovin uutta, koska asia on aika hankala ja kun eräässä keskustelussa penättiin lisää oikeudenmukaisuutta palkkarakenteeseen ja pyysin määrittelemään, millainen on oikeudenmukainen palkkarakenne, jotta tietäisimme, mitä oikein pitää lisätä, siihen ei pystytty tai haluttu ryhtyä. Kyse oli siis iskulauseesta, jolla haluttiin antaa ymmärtää, että nykytilanne on huono, ilman, että joutuu ottamaan kantaa siihen, mitä sitten oikein pitäisi tehdä. Tämä on itse asiassa sangen tyypillinen asenne, sillä on helpompaa huutaa kuin hinaaja ja kertoa, että katalien rötösherrojen salaliitto on työläisten onnen tiellä, kuin ryhtyä yksilöimään ongelmia.

Suomessa jokseenkin kaikki tuntuvat olevan jollain tavalla tyytymättömiä nykytilaan. Ne, joiden palkat sovitaan keskitetysti Hakaniemen norsunluutorneissa, valittavat, ettei palkkaan pysty mitenkään vaikuttamaan itse. Tämä rakennelma on duunarien itsensä vaatimuksesta rakennettu, joten sen kutsuminen huonoksi on uusi asia, paitsi että Helsingin Sanomat antoi ymmärtää asian olevan työnantajien syy. Ns. valkokaulustyöläiset, jotka usein sopivat palkkansa itse, ovat puolestaan ostovoimaltaan Länsi-Euroopan pohjasakkaa, perässä tulee vain banaanivaltiokolmikko Kreikka, Portugali ja Ruotsi. Tämän joukon yksilöllinen edunvalvonta ei siis ole onnistunut kovinkaan hyvin. Voimme tietysti syyttää veroja ja hintoja, mutta muualla nämä asiat otetaan huomioon palkkavaatimuksissa, ja kalliissa maissa palkkojen pitää olla selvästi kovempia kuin naapurin halvoissa maissa työntekijöiden houkuttelemiseksi.

Ns. sisältökysymyksissäkään ei ole onnistuttu kovin hyvin. Duunarialoilla kyrsii esimerkiksi se, miksi koko yhteiskunta on rakennettu vakituisen ja kokopäiväisen työsuhteen varaan, vaikka uusista työsuhteista sellaisia on enää puolikas jos sitäkään. Työnantajan kanssa tämä asia on selvä, mutta yksittäinen pätkäduunari on aika heikoilla esimerkiksi pankkia vastaan, kun pankki ei suostu myöntämään asuntolainaa muulle kuin vakituisessa työsuhteessa olevalle.

Valkokaulustyöväki ei ole onnistunut yhtään sen paremmin. Valtaosaa voi pitää toimistolla 24*7 pelkällä kuukausipalkalla. Tässä ei sinänsä ole mitään kovin ihmeellistä, sillä valtaosa firmoista palkitsee bonuksilla ja tulospalkkioilla hyvin menneen ryynäämisen ja lopulta kaikki ovat aika tyytyväisiä. Huono puoli on sen sijaan se, että kun aika ei maksa firmalle mitään, sitä ei myöskään optimoida. Työvälineitä ja työmenetelmiä ei turhaan viitsitä korjata, sillä siihen puuttuu kannustin. Jos projektin deadline on elokuun lopussa ja joku keksii, että nyt tarvitaan kaikille pakollinen kaksipäiväinen arvokoulutusseminaari, yhdessäkään firmassa ei siirretä kaikkien projektien deadlinejä kahdella päivällä eteenpäin vaan jengi istuu lisääntymisväline otsassa kuuntelemassa maailman toiseksi turhinta konsulttia kaksi päivää, ja sen jälkeen ottaa menetetyn ajan kiinni projektissa omalla ajallaan. Firma ei menetä mitään muuta kuin konsultin jättiläispalkkion, vaikka se istuttaa työntekijöitä huuhaata kuuntelemassa.

Kömpelöt työvälineet ja tsaarinaikainen palaverikulttuuri ovat osa samaa asiaa. Tai vaikkapa se, että koska työmatkoista ei makseta mitään ylimääräistä, hallinto-osaston kannattaa ottaa 20 euroa halvempi lippu, jolla työntekijä on takaisin kotona kahden vaihdon jälkeen kello kaksi yöllä, kuin suora lento, jolla kotona olisi seitsemältä. Kun vaihtokentillä haaskatut tunnit eivät maksa firmalle yhtään mitään ja ainoastaan lentolippu maksaa, optimointi osuu väärään kohtaan.

Jotain pitäisi tehdä. Kuka tähän pätkätyöläisen tai vähästä vapaa-ajasta ja huonosta ostovoimasta kärsivän duunarin huutoon oikein vastaa? Muinaiset ammattiliitot nukkuvat ruususen unta norsunluutorneissaan, ja vaikka väliin yritetään vähän teeskennellä jotakin muuta, ne kuitenkin tuntuvat osaavan vain penneistä tappelemisen keskusjohdetusti ja tv-kameroiden seuratessa. Tästä syystä järjestäytymisaste laskee kaikkialla, ja valtaosa liittoihin kuuluvista toimistotyöläisistä kuuluu liittoon vain siksi kun luulevat, että se on ehto ansiosidonnaisen työttömyysturvan saamiseksi. Eivät he oleta liitoltaan mitään apua missään tilanteessa, joten liitot keräävät jäsenmaksut eikä niiden tarvitse tehdä mitään. Ammattiliitot syyttävät järjestäytymisasteen laskusta kapitalisteja, hallitusta, uusliberalisteja ja herra ties mitä, mutta eivät itseään. SAK kampanjoi jollain kummallisella herravihakampanjalla, jossa viholliseksi nostetaan toinen duunari eikä valtiovaltaa, yrityksiä ja työnantajia.

Olisiko nämä nykyiset muinaisjäänteet syytä siirtää historian roskatynnyriin ja keksiä tilalle jotakin nykyihmisen tarpeeseen sopivaa? Jos paukkuja ei pistettäisi palkkaneuvotteluihin vaan anettaisiin niiden hoitua paikallisesti vain alarajaa virkamiestyönä jonkun indeksin ja alan tuloskunnon kehityksen mukaan tarkistaen vaan keskityttäisiin sisältökysymyksiin? Edunvalvonnan tarve ei ole kadonnut mihinkään vaikka työelämä on muuttunut. Nyt kuitenkaan neuvotteluosapuolen ei kuuluisi enää olla kapitalisti työnantajan ominaisuudessa yksin. Tätäkin tarvitaan, mutta miljoonan ihmisen ammattiliitto todennäköisesti voisi painostaa aika vaivatta pankit olemaan hyljeksimättä pätkätyöläisiä. Ja jos työmatkoja ruvettaisiin tekemään vain työaikana, jotain tapahtuisi taas jossain. Entä jos parimiljoonainen palkansaajakunta panisi asiakkaina pisteen tukkujen ja kauppiaiden riistolle ja ryhtyisi rassaamaan hinnoista suomilisää pois yleisen ostovoiman parantamiseksi?

Vaikka mitä pitäisi tehdä. Yksi ihminen on liian pieni näitä asioita tekemään, mutta tänä päivänä niitä ei tee kukaan muukaan. Palkansaajat nahistelevat keskenään, ovatko he iljettäviä herroja vai oikeita duunareita, ja jos jotain saadaan aikaiseksi, keskitytään vain perinteisimpään työmarkkinakysymykseen eli palkkaan.

Ei valkokaulusväen järjestäytymisaste ole matala siksi, että he ovat iljettäviä riistäjäherroja vaan siksi, ettei yksikään ammattiliitto kykene tarjoamaan sellaista, mitä he haluaisivat ostaa. Vika ei tällaisissa asioissa koskaan ole asiakkaassa vaan myyjässä, mutta koska työmarkkinakentän dinosaurukset ovat olleet oikeista töistä vuosikymmenet erossa omissa linnakkeissaan, he eivät tunnu ymmärtävän ympäristön muutosta ja kuvittelevat, että he voivat jatkossakin kohdella jäseniä kuin Paavi uskovaisia.

En kuitenkaan pidätä hengitystäni. Jos joku hallitustason poliitikko sanoisi yllä olevan ääneen, tuloksena olisi todennäköisesti yleislakkouhkaus. Nykyisillä ammattiliitoilla on valtaa, ja ne eivät siitä halua luopua. Mutta tämä valta ei ole niiden omaa aikaansaannosta vaan se on jäsenten mukanaan tuomaa. Jos jäsenet perustaisivat uuden yhdistyksen ja siirtyisivät sinne, he veisivät vallan mukanaan eikä se katoaisi savuna ilmaan, vaikka keskusjärjestöpomot toisin meille väittävätkin.