SDP ja vastaanharaajat
22/12/11 09:06
Hesari kirjoittaa pääkirjoituksissaan kaksi erillistä artikkelia, jotka liittyvät samaan ja itsekin useita kertoja sivuamaani asiaan. Tämä ja tämä.
Euroopan maltillinen vasemmisto on vaikeuksissa, sillä se tuntuu voivan päästä vallankahvaan enää vain sitä kautta, että kansa yksinkertaisesti kyllästyy säästötoimiin velvoitettuihin nykyisiin vallanpitäjiin. Kyse ei ole vain Suomen ongelmasta, mutta Suomi on hyvä “koelaboratorio” tutkia, mikä meni pieleen.
Tästä penkomisesta tuntuisi jäävän käteen se, että pieleen ei mennyt mikään muu paitsi ikäpyramidi. Tavoitemielessä SDP saavutti kaiken sen, mitä se tavoitteli. Mikään muu puolue Suomessa ei ole pystynyt samaan eikä todennäköisesti pysty. Se tavoitteli korporaatiokeskeistä hyvinvointivaltiota, jossa ihmisillä ja yksilöillä on marginaalinen rooli omaakin elämäänsä koskevissa merkittävissä ratkaisuissa, ja sellainen meillä nyt on. Lisäksi rakennettiin lastentarhoista alkava aivopesukoneisto, joka kasvattaa ihmiset ympärillä olevan järjestelmän rattaiksi eikä kaiken kyseenalaistajiksi.
Näistä asetelmista olisi pitänyt olla hyvä vain laiskanpulskeasti hieman olla heiluttelevinaan kädessä ikuisesti olevaa vallankahvaa, mutta toisin kävi. Toisin kävi siksi, että ihmisten arvot muuttuivat ja suuri lakkasi olemasta kaunista.
Hesari kuittaa asian sillä, että maltillinen oikeisto ja ympäristöpuolueet vain maagisesti voittivat taistelun koulutettujen kaupunkilaisten sieluista. Näin kävi, mutta ei suinkaan sattumalta.
Kaikki suuri saa nykyään kritiikkiä osakseen. Kritiikin ei tarvitse johtaa mihinkään, mutta silti ei tarvita edes mielikuvamarkkinointia siihen, että ihmisten mielissä suuri maa, suuri valtioliitto, suuri ja globaali yritys jne. ovat hieman epämiellyttävältä kalskahtavia asioita. He todennäköisesti silti ostavat isoista maista tursuavaa isojen korporaatioiden tavaraa, mutta mielikuvissa ja unelmissa kulku ei käy enää kohti suurempaa ja suurempaa.
Ihmiset haluavat ympärilleen ainakin illuusion siitä, että heillä on jotain muutakin merkitystä kuin vain olla koneiston rattaita. Tätä ei tarjoa SDP ainakaan kovin runsaasti, sillä se vain ylläpitää menneen maailman suuria rakenteita. Vuoto käykin tästä syystä joka suuntaan. Vasemmalla laidalla on paljon yksilökeskeisempi Vasemmistoliitto. Jossain siellä välissä on paljon yksilökeskeisempi Vihreät. Jossain toisessa ulottuvuudessa on oikeasti aivan yhtä korporatiivinen Kokoomus, joka kuitenkin on onnistunut markkinoimaan itsensä yksilökeskeiseksi liikkeeksi. Ja sitten on epämääräinen ameeba Perussuomalaiset, joka nakertaa kannatusta useammastakin kohdasta ja jolla ei ole mitään kytköksiä korporaatiovaltaan kun kukaan ei halua rahoittaa heitä.
Eikä SDP enää voita edes luokkataistelua. Se kun ei enää ole marxilaisen retoriikan mukainen asetelma vaan enemmänkin ikäluokkasota. Huonosti palkattuihin pätkätöihin ja nuorisotyöttömyyteen potkaistu alle kolmekymppinen ei varmasti koe erityisen kiehtovana puoluetta, joka tekee kaikkensa, jotta kenenkään vanhemman etuihin ei koskettaisi. Työmarkkinoiden muutos tyypillisistä epätyypillisiin työsuhteisiin mutta tyypillisen työsuhteen vaatiminen asuntolainan ehdoksi on taannut sen, että radikaalista nuoruuden haihattelusta ei enää keskiluokkaistuta, sillä asuntomarkkinat karkaavat joka vuosi hieman kauemmaksi.
Vakituisessa työsuhteessa oleva asuntovelallinen on SDP:n unelmasuomalainen, mutta nuorista ei enää kasva tällaisia vaan jotain muuta. Vapaaehtoisesti tai pakolla. Sen sijaan heistä kasvaa ihmisiä, joita ei ole kyetty sitomaan turpeeseen samalla tavalla huolimatta siitä, että moni heistä olisi halunnut juuri sitä.
Tähän massaan ei SDP:n retoriikka pure. Ei Suomessa eikä muissakaan maissa. Kun ihmisille kerrotaan, että elämä on kivaa kun käy töissä ja maksaa asuntolainaa muttei tarjota heille kumpaakaan, ei tarvitse syyttää rintamakarkureiksi ja luopioiksi niitä, jotka eivät koe tällaista aatetta omakseen.
Toisaalta sitten ne, jotka tuohon putkeen ovat päässeet, saattavatkin nykyään kokea itsensä huomattavasti etuoikeutetummaksi jengiksi kuin ennen vastaavassa tilanteessa. Tämä taas on Kokoomuksen ydinkannattajakuntaa. Duunareita ja pikkuvirkamiehiä, jotka kuvittelevat olevansa herroja. Kun nuoremmat onnistuvat tekemään itsestään SDP:n hellimiä henkilöitä, he kasvavatkin välittömästi ulos puolueesta, joka käskisi heidän nyt tyytyä vähään ja maksaa nöyrästi paljon veroja monumentaalisen paapomiskoneiston ruokkimiseksi. Harvalla ihmisellä on tässä elämänvaiheessa intoa tähän.
SDP:n maailma tuli siis valmiiksi ja suurten ikäluokkien edunvalvojana on ollut laiskanpulskeaa olla. Nyt pitäisi keksiä jotakin uutta, sillä lopulta tarvitaan kuitenkin jäsenistössä sukupolvenvaihdos. SDP näyttää yrittäneen vihertymistä ja naisistumista, mutta pieleen on mennyt. Ei siksi, että se olisi ollut tässä erityisen huono vaan siksi, että melkein kaikki muutkin ovat tehneet aivan samaa. Kokoomuksen imago on trendikkäämpi. Vihreiden etulinjassa on lähinnä naisia.
Tässä kohtaa käsitellään myös kaksi SDP:n kannalta ongelmallista asiaa. Perussuomalaiset ja miehet.
Suomen puoluekartalla puhuttiin joskus “naisbuumista”, mutta se on paria puoluetta lukuunottamatta valtavirtaistunut ajat sitten ja siitä on tullut melko kantava voima. Tässä ei ole periaatteessa mitään vikaa, mutta SDP:n kannalta tilanne on ongelmallinen. Puoluejohtajavaaleissa jaetaan nykyään sukupuolipisteitä varsin vapautuneesti, sillä puolueaparaatit katsovat, että naisia pitäisi saada lisää etulinjaan. Niinistön suosio presidenttigallupeissa ei johdu niinkään miehistä vaan siitä, että Niinistö vetoaa vähäistä suurempaan joukkoon naisia olemuksellaan ja ulosannillaan. Muistaakseni nimenomaan naisten joukossa Niinistön suosio ylittää huomattavan vahvasti puoluerajat.
Naisten suosiosta siis kilvoitellaan, mutta samalla on oikeastaan unohdettu, että puolet suomalaisista on miehiä ja heilläkin on yksi ääni. Vihreiden ja Kokoomuksen kannalta asiassa ei ole suurensuurta ongelmaa, sillä kentän ja puoluejohdon käsitys asioista on melko samanlainen ja puoluejohto jollain tavalla edustaa kentän arvoja. SDP:llä ja Kepulla on suuri ongelma, sillä pikkukaupunkien tehtaissa ja maaseudulla eletään hieman perinteisempien arvojen parissa. En sano, että nuo arvot olisivat sinänsä oikeita tai parempia kuin jotkut muut, enkä toisaalta pidä niitä sen huonompina, mutta ongelman tämä aiheuttaa silloin, kun puoluejohto vihreytyy ja naisistuu ilman kentän tukea. Mari Kiviniemen ja Jutta Urpilaisen tehtävä on ollut tältä osin lähes toivoton. Heidät valittiin ainakin osin sukupuolensa vuoksi, sillä jotenkin piti syrjäyttää keski-ikäiset äijät. Mutta kun puolueen jäsenkunta on pääosin keski-ikäisiä äijiä, alkaa puoluejohto helposti elää omassa kuplassaan ja kenttä toisessa.
Tähän on tarttunut osin Perussuomalaiset. Se on rehellisesti äijäenergiapuolue niin kannattajaprofiilinsa kuin puheenjohtajansakin kautta. Ja hyvin menee ainakin toistaiseksi, ja eniten kärsineitä vanhoissa puolueissa ovat nimenomaan Kepu ja SDP. Onkohan se sattumaa?
SDP:n sekavasta tilasta kertoo se, että se meni valitsemaan presidenttiehdokkaakseen Paavo Lipposen, joka on selvästi väärän aikakauden mies. Enkä tässä puhu iästä vaan siitä, että vahvan Eurooppa-korporaation ja yhdentymisideologian aika on ainakin tältä erää ohi ja tässäkin palataan hieman pienempiin yksiköihin itsekkäistä lähtökohdista. Lipponen on presidentinvaalitenttien koominen sivuhahmo, joka muistuttaa Mohammed Said Al-Sahafia. Hänet me muistamme vajaan kymmenen vuoden takaa
Irakin tiedotusministerin tehtävästä. Kun USA:n tankit vyöryivät Badgadin kaduille, hän antoi lausuntoja, että sota on voitettu. Euroopassa yhteistyö natisee liitoksistaan ja jotain purkautuu tai sortuu lähiaikoina ja Lipponen puolustaa ja syventää ja vahvistaa ikään kuin ympäröivä maailma ei antaisi mitään syötteitä hänen aivotoimintaansa.
Jutta Urpilainen olisi itse ollut huomattavasti paremmin pärjäävä presidenttiehdokas jos puolueesta ei ketään muita olisi löytynyt. Nyt kuitenkin meillä on puolue, jossa on yhdenlainen kenttä, toisenlainen puheenjohtaja, kolmannenlainen presidenttiehdokas ja neljännenlainen Erkki Tuomioja, joka vastustaa kolmea edellä mainittua kuten kaikkia muitakin asioita. Ja sitten ihmettelevät kun puolue ukkoutuu ja vuoto käy vähän joka suuntaan.
SDP:n pelastus tai tuho ei liity henkilövalintoihin vaan politiikan sisältöön. Nyt sitä on viilattu iät ajat kohti punasinivihreää keskustaa, mutta siellä on tunkua ja Kokoomus tekee sen paremmin. Turhan kovasti vasemmalle Tuomiojan perässä ei kannata valua, sillä Vasemmistoliitto tekee puolestaan sen paremmin. Jäljelle jää vain kansallismielinen perussuomalainen suunta, jossa vastassa on melko löyhä ja sisäisesti hajanainen puolue, mutta tätä askelta ei haluta ottaa, ainakaan avoimesti.
Jäljelle jää kaikkien asioiden vastustaminen. Otetaan Perussuomalaisten teemoja, muutetaan niitä hiukan jyrkemmiksi ja sen jälkeen tehdään niistä ehdottomia teemoja. Näin yritetään palauttaa jonkunnäköistä jöötä ja särmikkyyttä puolueeseen ja ylipäätään jonkunlaista linjaa.
Ehdottomien asioiden latominen tiskiin liukuhihnalta sopii kuitenkin huonosti valtapuolueelle tai sellaista asemaa tavoittelevalle. Oppositiossa räksyttävä pellefantti-perussuomalaispuolue voi aivan vapautuneesti olla ehdottomasti mitä tahansa mieltä, mutta kaikki muut joutuvat tekemään kompromisseja hallituskumppanien kanssa sekä myös kansainvälisen politiikan areenalla. Nyt Suomen linja EU:ssa on lähinnä häirikkö, sillä pöytään viedään vaatimuksia ilman valtuuksia neuvotella niistä. Tästä voidaan kiittää pitkälti SDP:n muuttunutta linjaa ja imagonkohotuskampanjaa.
EU ei siitä kaadu tai pelastu tekee Suomi siellä mitä vain, eli toistaiseksi linja ei ole aiheuttanut suurtakaan vahinkoa. Menneisyys ei kuitenkaan ole tae tulevasta, eli jossain vaiheessa tulee väkisin eteen tilanne, jossa loputtomia vaatimuksia esittävä pikkumaa yksinkertaisesti suljetaan ulos jostakin, josta ulos joutumisella on vahinkoa. Tällöin ei taida löytyä vastuunkantajia SDP:stä tai mistään muualtakaan. Tällä tavoin ei myöskään jatkossa ole luvassa kovin automaattisesti hallitusvastuuta, sillä koalitioissa tehdään aina kompromisseja ja niihin pitää olla henkinen valmius.
Suomen puoluekartta on piirtymässä uudelleen. Se, muuttuvatko valtapuolueiden nimet vai ohjelmat, on vielä epäselvää. Avainasemaan nousee tässä SDP, sillä se on brändinä edelleen melko hyvä mutta linjaltaan ja henkilövalinnoiltaan täysin hukassa. Jos se rupeaa kuuntelemaan kenttäänsä, se kaapannee perussuomalaisten paikan ja järkevöittää menoa hieman. Jos se viittaa kentälle kintaallaan ja peesaa edelleen Vihreitä, kenttä viittaa puolueelle kintaallaan ja Perussuomalaisilla ei ole hätäpäivää kuten ei todennäköisesti myöskään Kepulla, joka on toinen ongelmapuolue, mutta ilman hyvää brändiä.
Euroopan maltillinen vasemmisto on vaikeuksissa, sillä se tuntuu voivan päästä vallankahvaan enää vain sitä kautta, että kansa yksinkertaisesti kyllästyy säästötoimiin velvoitettuihin nykyisiin vallanpitäjiin. Kyse ei ole vain Suomen ongelmasta, mutta Suomi on hyvä “koelaboratorio” tutkia, mikä meni pieleen.
Tästä penkomisesta tuntuisi jäävän käteen se, että pieleen ei mennyt mikään muu paitsi ikäpyramidi. Tavoitemielessä SDP saavutti kaiken sen, mitä se tavoitteli. Mikään muu puolue Suomessa ei ole pystynyt samaan eikä todennäköisesti pysty. Se tavoitteli korporaatiokeskeistä hyvinvointivaltiota, jossa ihmisillä ja yksilöillä on marginaalinen rooli omaakin elämäänsä koskevissa merkittävissä ratkaisuissa, ja sellainen meillä nyt on. Lisäksi rakennettiin lastentarhoista alkava aivopesukoneisto, joka kasvattaa ihmiset ympärillä olevan järjestelmän rattaiksi eikä kaiken kyseenalaistajiksi.
Näistä asetelmista olisi pitänyt olla hyvä vain laiskanpulskeasti hieman olla heiluttelevinaan kädessä ikuisesti olevaa vallankahvaa, mutta toisin kävi. Toisin kävi siksi, että ihmisten arvot muuttuivat ja suuri lakkasi olemasta kaunista.
Hesari kuittaa asian sillä, että maltillinen oikeisto ja ympäristöpuolueet vain maagisesti voittivat taistelun koulutettujen kaupunkilaisten sieluista. Näin kävi, mutta ei suinkaan sattumalta.
Kaikki suuri saa nykyään kritiikkiä osakseen. Kritiikin ei tarvitse johtaa mihinkään, mutta silti ei tarvita edes mielikuvamarkkinointia siihen, että ihmisten mielissä suuri maa, suuri valtioliitto, suuri ja globaali yritys jne. ovat hieman epämiellyttävältä kalskahtavia asioita. He todennäköisesti silti ostavat isoista maista tursuavaa isojen korporaatioiden tavaraa, mutta mielikuvissa ja unelmissa kulku ei käy enää kohti suurempaa ja suurempaa.
Ihmiset haluavat ympärilleen ainakin illuusion siitä, että heillä on jotain muutakin merkitystä kuin vain olla koneiston rattaita. Tätä ei tarjoa SDP ainakaan kovin runsaasti, sillä se vain ylläpitää menneen maailman suuria rakenteita. Vuoto käykin tästä syystä joka suuntaan. Vasemmalla laidalla on paljon yksilökeskeisempi Vasemmistoliitto. Jossain siellä välissä on paljon yksilökeskeisempi Vihreät. Jossain toisessa ulottuvuudessa on oikeasti aivan yhtä korporatiivinen Kokoomus, joka kuitenkin on onnistunut markkinoimaan itsensä yksilökeskeiseksi liikkeeksi. Ja sitten on epämääräinen ameeba Perussuomalaiset, joka nakertaa kannatusta useammastakin kohdasta ja jolla ei ole mitään kytköksiä korporaatiovaltaan kun kukaan ei halua rahoittaa heitä.
Eikä SDP enää voita edes luokkataistelua. Se kun ei enää ole marxilaisen retoriikan mukainen asetelma vaan enemmänkin ikäluokkasota. Huonosti palkattuihin pätkätöihin ja nuorisotyöttömyyteen potkaistu alle kolmekymppinen ei varmasti koe erityisen kiehtovana puoluetta, joka tekee kaikkensa, jotta kenenkään vanhemman etuihin ei koskettaisi. Työmarkkinoiden muutos tyypillisistä epätyypillisiin työsuhteisiin mutta tyypillisen työsuhteen vaatiminen asuntolainan ehdoksi on taannut sen, että radikaalista nuoruuden haihattelusta ei enää keskiluokkaistuta, sillä asuntomarkkinat karkaavat joka vuosi hieman kauemmaksi.
Vakituisessa työsuhteessa oleva asuntovelallinen on SDP:n unelmasuomalainen, mutta nuorista ei enää kasva tällaisia vaan jotain muuta. Vapaaehtoisesti tai pakolla. Sen sijaan heistä kasvaa ihmisiä, joita ei ole kyetty sitomaan turpeeseen samalla tavalla huolimatta siitä, että moni heistä olisi halunnut juuri sitä.
Toisaalta sitten ne, jotka tuohon putkeen ovat päässeet, saattavatkin nykyään kokea itsensä huomattavasti etuoikeutetummaksi jengiksi kuin ennen vastaavassa tilanteessa. Tämä taas on Kokoomuksen ydinkannattajakuntaa. Duunareita ja pikkuvirkamiehiä, jotka kuvittelevat olevansa herroja. Kun nuoremmat onnistuvat tekemään itsestään SDP:n hellimiä henkilöitä, he kasvavatkin välittömästi ulos puolueesta, joka käskisi heidän nyt tyytyä vähään ja maksaa nöyrästi paljon veroja monumentaalisen paapomiskoneiston ruokkimiseksi. Harvalla ihmisellä on tässä elämänvaiheessa intoa tähän.
SDP:n maailma tuli siis valmiiksi ja suurten ikäluokkien edunvalvojana on ollut laiskanpulskeaa olla. Nyt pitäisi keksiä jotakin uutta, sillä lopulta tarvitaan kuitenkin jäsenistössä sukupolvenvaihdos. SDP näyttää yrittäneen vihertymistä ja naisistumista, mutta pieleen on mennyt. Ei siksi, että se olisi ollut tässä erityisen huono vaan siksi, että melkein kaikki muutkin ovat tehneet aivan samaa. Kokoomuksen imago on trendikkäämpi. Vihreiden etulinjassa on lähinnä naisia.
Tässä kohtaa käsitellään myös kaksi SDP:n kannalta ongelmallista asiaa. Perussuomalaiset ja miehet.
Suomen puoluekartalla puhuttiin joskus “naisbuumista”, mutta se on paria puoluetta lukuunottamatta valtavirtaistunut ajat sitten ja siitä on tullut melko kantava voima. Tässä ei ole periaatteessa mitään vikaa, mutta SDP:n kannalta tilanne on ongelmallinen. Puoluejohtajavaaleissa jaetaan nykyään sukupuolipisteitä varsin vapautuneesti, sillä puolueaparaatit katsovat, että naisia pitäisi saada lisää etulinjaan. Niinistön suosio presidenttigallupeissa ei johdu niinkään miehistä vaan siitä, että Niinistö vetoaa vähäistä suurempaan joukkoon naisia olemuksellaan ja ulosannillaan. Muistaakseni nimenomaan naisten joukossa Niinistön suosio ylittää huomattavan vahvasti puoluerajat.
Naisten suosiosta siis kilvoitellaan, mutta samalla on oikeastaan unohdettu, että puolet suomalaisista on miehiä ja heilläkin on yksi ääni. Vihreiden ja Kokoomuksen kannalta asiassa ei ole suurensuurta ongelmaa, sillä kentän ja puoluejohdon käsitys asioista on melko samanlainen ja puoluejohto jollain tavalla edustaa kentän arvoja. SDP:llä ja Kepulla on suuri ongelma, sillä pikkukaupunkien tehtaissa ja maaseudulla eletään hieman perinteisempien arvojen parissa. En sano, että nuo arvot olisivat sinänsä oikeita tai parempia kuin jotkut muut, enkä toisaalta pidä niitä sen huonompina, mutta ongelman tämä aiheuttaa silloin, kun puoluejohto vihreytyy ja naisistuu ilman kentän tukea. Mari Kiviniemen ja Jutta Urpilaisen tehtävä on ollut tältä osin lähes toivoton. Heidät valittiin ainakin osin sukupuolensa vuoksi, sillä jotenkin piti syrjäyttää keski-ikäiset äijät. Mutta kun puolueen jäsenkunta on pääosin keski-ikäisiä äijiä, alkaa puoluejohto helposti elää omassa kuplassaan ja kenttä toisessa.
Tähän on tarttunut osin Perussuomalaiset. Se on rehellisesti äijäenergiapuolue niin kannattajaprofiilinsa kuin puheenjohtajansakin kautta. Ja hyvin menee ainakin toistaiseksi, ja eniten kärsineitä vanhoissa puolueissa ovat nimenomaan Kepu ja SDP. Onkohan se sattumaa?
SDP:n sekavasta tilasta kertoo se, että se meni valitsemaan presidenttiehdokkaakseen Paavo Lipposen, joka on selvästi väärän aikakauden mies. Enkä tässä puhu iästä vaan siitä, että vahvan Eurooppa-korporaation ja yhdentymisideologian aika on ainakin tältä erää ohi ja tässäkin palataan hieman pienempiin yksiköihin itsekkäistä lähtökohdista. Lipponen on presidentinvaalitenttien koominen sivuhahmo, joka muistuttaa Mohammed Said Al-Sahafia. Hänet me muistamme vajaan kymmenen vuoden takaa
Jutta Urpilainen olisi itse ollut huomattavasti paremmin pärjäävä presidenttiehdokas jos puolueesta ei ketään muita olisi löytynyt. Nyt kuitenkin meillä on puolue, jossa on yhdenlainen kenttä, toisenlainen puheenjohtaja, kolmannenlainen presidenttiehdokas ja neljännenlainen Erkki Tuomioja, joka vastustaa kolmea edellä mainittua kuten kaikkia muitakin asioita. Ja sitten ihmettelevät kun puolue ukkoutuu ja vuoto käy vähän joka suuntaan.
SDP:n pelastus tai tuho ei liity henkilövalintoihin vaan politiikan sisältöön. Nyt sitä on viilattu iät ajat kohti punasinivihreää keskustaa, mutta siellä on tunkua ja Kokoomus tekee sen paremmin. Turhan kovasti vasemmalle Tuomiojan perässä ei kannata valua, sillä Vasemmistoliitto tekee puolestaan sen paremmin. Jäljelle jää vain kansallismielinen perussuomalainen suunta, jossa vastassa on melko löyhä ja sisäisesti hajanainen puolue, mutta tätä askelta ei haluta ottaa, ainakaan avoimesti.
Jäljelle jää kaikkien asioiden vastustaminen. Otetaan Perussuomalaisten teemoja, muutetaan niitä hiukan jyrkemmiksi ja sen jälkeen tehdään niistä ehdottomia teemoja. Näin yritetään palauttaa jonkunnäköistä jöötä ja särmikkyyttä puolueeseen ja ylipäätään jonkunlaista linjaa.
Ehdottomien asioiden latominen tiskiin liukuhihnalta sopii kuitenkin huonosti valtapuolueelle tai sellaista asemaa tavoittelevalle. Oppositiossa räksyttävä pellefantti-perussuomalaispuolue voi aivan vapautuneesti olla ehdottomasti mitä tahansa mieltä, mutta kaikki muut joutuvat tekemään kompromisseja hallituskumppanien kanssa sekä myös kansainvälisen politiikan areenalla. Nyt Suomen linja EU:ssa on lähinnä häirikkö, sillä pöytään viedään vaatimuksia ilman valtuuksia neuvotella niistä. Tästä voidaan kiittää pitkälti SDP:n muuttunutta linjaa ja imagonkohotuskampanjaa.
EU ei siitä kaadu tai pelastu tekee Suomi siellä mitä vain, eli toistaiseksi linja ei ole aiheuttanut suurtakaan vahinkoa. Menneisyys ei kuitenkaan ole tae tulevasta, eli jossain vaiheessa tulee väkisin eteen tilanne, jossa loputtomia vaatimuksia esittävä pikkumaa yksinkertaisesti suljetaan ulos jostakin, josta ulos joutumisella on vahinkoa. Tällöin ei taida löytyä vastuunkantajia SDP:stä tai mistään muualtakaan. Tällä tavoin ei myöskään jatkossa ole luvassa kovin automaattisesti hallitusvastuuta, sillä koalitioissa tehdään aina kompromisseja ja niihin pitää olla henkinen valmius.
Suomen puoluekartta on piirtymässä uudelleen. Se, muuttuvatko valtapuolueiden nimet vai ohjelmat, on vielä epäselvää. Avainasemaan nousee tässä SDP, sillä se on brändinä edelleen melko hyvä mutta linjaltaan ja henkilövalinnoiltaan täysin hukassa. Jos se rupeaa kuuntelemaan kenttäänsä, se kaapannee perussuomalaisten paikan ja järkevöittää menoa hieman. Jos se viittaa kentälle kintaallaan ja peesaa edelleen Vihreitä, kenttä viittaa puolueelle kintaallaan ja Perussuomalaisilla ei ole hätäpäivää kuten ei todennäköisesti myöskään Kepulla, joka on toinen ongelmapuolue, mutta ilman hyvää brändiä.
blog comments powered by Disqus