Tällä kertaa Lipponen-nimisistä väärässä olijoista on vuorossa se, joka tapasi vielä 90-luvulla olla joskus oikeassakin.

En suoraan sanoen ymmärrä, miksi Lipponen palaa tähän samaan asiaan kerta toisensa jälkeen, mutta saahan sitä. Viesti on kerta toisensa jälkeen täsmälleen sama, ja kielii vähäistä suuremmasta vieraantuneisuudesta suomalaisilta työmarkkinoilta.

Lipposen viesti on kerta toisensa jälkeen se, että pakollinen toisen kotimaisen kielen opetus on säilytettävä ja mitään alueellisiakaan variantteja ei tule harkita. Alueelliset variantit kuulemma loisivat työmarkkinoille “paarialuokan” jos reppanat osaisivat venäjää eivätkä ruotsia. Tietysti alueellisten ratkaisujen luomisessa on ongelmansa, sillä samalla pitäisi muuttaa yliopistojen toisen kotimaisen kielen osaamisvaatimuksia sekä virkamiehille asetettuja vaatimuksia, mutta tehtävä ei ole ylitsepääsemätön kun otetaan huomioon, että nyt koko asiassa ollaan ajatushautomoasteella.

Tällä kertaa Lipponen kuitenkin pistää paremmaksi ja väittää tällaisen ajatuksen olevan “ajojahti suomenruotsalaisuutta vastaan”. Missähän tämä ajojahti esiintyy? Veikkaan, että pääasiassa korvien välissä.

Tilannehan on ollut jo pitkään se, että poislukien joitain rannikkomestoja, suomenkielisten ruotsin taidot jäävät hyödyttömälle tasolle. Pakollinen kielenoptus on lisäksi se suurin asia, joka gallup-kannatuksen perusteella Suomen kaksikielisyydessä ärsyttää. Mikä on siis todellista ajojahtia? Se, että pakotetaan kaikki epämieluisalle tielle siksi, kun vanttera voimapussi haluaa vai se, että pyritään poistamaan närästystekijä, jonka jäljelle jättämisestä ei edes tunnu olevan mitään hyötyä ruotsin kielen aseman kannalta?

Mielenkiintoista on huomata, että ajatus pakollisen kielenopetuksen poistamisesta ei tunnu juuri koskaan yhdistyvän mihinkään muihin vaatimuksiin ruotsin kielen asemaa koskien. Jossain on pieniä ja kovaäänisiä ajattelijoita, joiden sanoman keskeinen sisältö on ruotsinkielisten kippaaminen mereen pelastusrenkaan varassa, mutta näiden henkilöiden määrä on vähäinen ja puhettahan maailmaan mahtuu. Kun koulujen kielenopetuskeskustelusta ei koskaan tunnu seuraavan mitään muita rönsyjä, on asiassa edes vaikeaa nähdä kaltevaa pintaa.

Työmarkkinoille ei synny paarialuokkaa siitä, että joku ei osaa ruotsia. Minäkään en osaa ruotsia (tai no, osaan sanoa “stor star und schnell”), muttei se Suomessa pysäyttänyt urakehitystä, ei edes ruotsalaisomisteisessa firmassa. En usko Helsingissä työnantajien olevan kovinkaan monessa firmassa kiinnostuneita ruotsin kielen taidoista. Jotkut firmat toimivat ruotsin kielellä ja niissä asia on toinen, mutta se, että rajaa ruotsinlaivabisneksen pois, ei tee paarialuokkaa kenestäkään. Jonkun erikoisemman kielen riittävän hyvä osaaminen kompensoi tämän mennen tullen. Se, että koulukas osaa muutaman ruotsin sanan sijaan muutaman venäjän sanan on urakehityksen kannalta joutava seikka. Siitä ei ole hyötyä muttei siitä ole mitään oleellista haittaakaan.

Lipposen kiukuttelu asian ympärillä vaikuttaa olevan jonkunlainen menneen maailman jäänne. Ehkä 40 vuotta sitten oli tarpeellista osata ruotsia. En tiedä. Tänä päivänä asia ei kuitenkaan ole ongelma juuri missään ammatissa ja juuri missään päin Suomea. Joissain paikoissa tarvitaan ruotsia asiakaspalvelussa ja näissä useita kieliä osaavat saavat tietysti etua kuten kuuluukin saada. Pakko-opetusta ei kuitenkaan tälläkään perustella, sillä tuon opetuksen perusteella ilman omaa harrastuneisuutta ei bisneksen tekoon kykene.

Lipposen oudoin näkemys on kuitenkin se, että venäjän opettaminen Suomen kouluissa melko vapaaehtoiselta pohjalta olisi “suomettumista”. Minä väitän suomettuneemmaksi asenteeksi sitä, että puhtaasti sisäpoliittinen koulutuksen sisältökeskustelu nähdään ulkopoliittisia ulottuvuuksia sisältävänä asiana.