En ole pahemmin viitsinyt käsitellä uskonasioita, koska minulla ei ole niistä mitään kovin voimakasta mielipidettä itselläni, ja toisaalta suon jokaiselle oikeuden olla uskossaan autuas. Tämä juttu on pitkäpiimäinen rämmintä kirkkojen suossa, joten jos asia ei kiinnosta, odota seuraavaa artikkelia.

Muistan yli 20 vuoden takaa joltain lukion historian tunnilta opettajan vastauksen kun kysyin jotain tai vastustin jotain tai mussutin jotain joka liittyi jotenkin kristittyihin kirkkoihin tai uskontoon. Edesmennyt, kunnianarvoisa Markku Kierikka osasi valita sanansa oikein ja sanoi muistaakseni näin: "Niin, et sinä Hannu varmaan kristinuskoa ja sen oppia tässä arvostele, vaan kirkon organisaatiota".

Koska muistan jonkun yksittäisen lauseen 80-luvun puolenvälin paikkeilta, se on selvästikin tehnyt minuun vaikutuksen.

Nuo pätevän opettajan viisaat sanat ovat olleet ehkä jonkunnäköinen johtotähti kun olen omaa suhtautumistani vuosien myötä rakentanut. Minulle uskonnot oppeineen ovat asioita, joihin en halua puuttua. Lainsäädäntö kulkee meidän yhteiskunnassamme uskonnon edellä, eli yleisesti sopivat normit asetetaan sitä kautta. Mutta jos jonkun Jumala käskee käyttämään valkoista paitaa maanantaisin ja punaista torstaisin, suon tosiuskoville oikeuden näin tehdä ja parhaani mukaan yritän välttää tilannetta jossa joudun määräämään heidät pukeutumaan siniseen paitaan maanantaisin.

Kuten vuosi sitten kirjoitettu on, kirkot eivät sen sijaan tällaista kunnioitustamme ansaitse.

Nykyisessä protestanttisessa maailmassa kirkot painiskelevat sen tosiasian kanssa, että jäsenet ja ylipäätään millään tavoin näihin kirkkoihin kuuluvaisuutta tuntevat siirtyvät luonnollista tietä ilmavoimiin, ja nuorempia kirkot ja niiden sanoma eivät kiinnosta millään tavoin. Toisaalta sitten katolinen kirkko porskuttaa edelleen vahvana vaikuttajana katolisessa maailmassa. Ei sielläkään nuorempi väki kirkossa käy, mutta huomattavasti useammalle siellä kirkolla on joku rooli elämässä kuin protestanttisessa maailmassa.

Britanniassa on laskettu, että täällä on vuonna 2010 enemmän uskontoa harjoittavia muslimeja kuin uskontoa harjoittavia kristittyjä.

Protestanttiset kirkot olivat aikansa tuotos. Kristinoppia oli yritetty reformoida jokunenkin kerta ennen kuin homma onnistui ja yrittäjä ei päässyt roviolle kulkematta lähtöruudun kautta. Saksassa reformi ei ollut millään tavoin ainutlaatuinen, mutta uskonto, joka suostui ratkaisemaan ylimuistoisen investituurariidan maallisen vallan hyväksi, sai taakseen voimaa. Vaikka Jeesus opetti jättämään keisarille sen, mikä keisarin on, joka paikkaan lonkeronsa tunkenut katolinen kirkko oli keskiajan maailmanvalta. Maalliset ruhtinaat olivat alamaisia paaville ja kirkon vahva organisaatio juuri pois kapinahengen.

Kun sitten viimein Luther onnistui olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja tarjoamaan saman uskon mutta jättämään keisarille keisarin hommat, Alppien pohjoispuolinen Eurooppa pääosin luterilaistui. Ei siksi, että aate olisi uskontona ollut ylivertainen. Vaan että se oli maallisesti ylivertainen. Samantapainen kuvio synnytti Englannin kirkon. Paaviin kyllästynyt ja herra ties kuinka monetta kertaa naimisiin halunnut Henri VIII ei enää jaksanut pureskella avioerosotkujensa seassa paavin bullaa vaan totesi, että tämä on nyt oma kirkkonsa, ja koska Englannissa oli jo ollut reformisteja John Wycliffen lailla, pomon lisäksi vaihtui myös doktriini.

Protestanttisten kirkkojen historia on sittemmin ollut lähinnä vallankahvan historiaa. Jos ruhtinas kannatti jotakin, kirkko kannatti sitä myös. Jos ruhtinas vastusti, niin vastusti kirkkokin. Tai ainakin piti asiasta näppinsä erossa, sillä muuten joku piispantapainen olisi saanut käydä tarjoilemassa päänsä pölkyllä.

Kun kuninkaat joko katosivat tasavaltalaistumisen tieltä tai jäivät lähinnä muodollisiksi hallitsijoiksi parlamenttien ja pääministerien taakse ja siirryttiin nykyisen kaltaisen politiikan kauteen, kirkkojen toiminnassa tapahtui taas muutos. Kun aikaisemmin kuningas oli ollut vallankahvassa noin suunnilleen sukupolven verran, nyt vallankahva ja ajatukset saattoivat vaihtua muutaman vuoden välein.

Näin itse asiassa jo 250 vuotta sitten katkesi yhteys kirkon ja valtion välillä, vaikka sitä juridisesti ylläpidetään esimerkiksi Suomessa, jossa sitä ei koskaan henkisesti ollutkaan.

Tämän päivän protestanttinen kirkko on tuon ajan lapsi. Uskonpuhdistuksen jälkeen se lakkasi puhumasta Jumalan sanaa ex cathedra ja kun paavinvalta kiellettiin, ei ollut enää yhtä miestä, joka kertoisi Herran tahdon. Parlamentarismiin siirtymisen jälkeen kirkko lakkasi olemasta majesteetin äänenkannattaja. Kun jatkuvuus oli poistettu sekä uskonnolliselta että maalliselta puolelta, kirkot muuttuivat enemmistön ääntä myötäileviksi organisaatioiksi. Ei Kari väärässä ollut piirtäessään pilakuviinsa kokoomuslaisia kypäräpäisiä pappeja.

Nykyinen kirkko näyttää taas muuttuneen. Se yrittää pestä käsiään moral majorityn äänenkannattajan roolista, ja nykyiset kirkon kannanotot myötäilevät populistisesti sitä, mitä punavihreä nuoriso haluaa kuulla. Puhutaan köyhistä ja ympäristöstä ja kehitysmaista ja piipitetään pehmeistä arvoista. Aina viisi tai kymmenen vuotta jälkijunassa.

Näin kirkko tietysti saa tehdä, mutta tämä pitkän ajan kehitys on syy siihen, miksi kirkko ei merkitse useimmille mitään. Vaikka heillä olisi henkilökohtainen vakaumus, se harvoin kanavoituu kansankirkon kautta. Siinä, missä katolinen kirkko tarjoaa jatkuvuutta ja perinteitä, protestanttinen kirkko ei tarjoa mitään muuta kuin muutaman vuoden vanhoja teemoja eri suulla. Se ei ole minkäänlainen kiinnekohta ja pysyvyyden tuoja, koska sen oppi tuntuu vaihtuvan vähän väliä. Siinä, missä katolinen kirkko ei jousta doktriinista tippaakaan mutta antaa syntiselle ehkäisyä käyttäneelle anteeksi kymmenen ave marian jälkeen, protestanttinen kirkko yrittää myötäillä kuolevaisten tahtoa eikä siinä suuremmin onnistu.

Näin ollen muun protestanttisen Euroopan tie on sama kuin Britannian, eli jämäkän uskon ja opin varaan rakennettu islam on aktiivisesti tunnustetumpi uskonto kuin tuuliviirin lailla pyörivä protestanttisuus.

Jos unohdetaan uskonnollinen perspektiivi ja siirrytään maalliseen, huomataan, että läntisen maailman tieteen, taiteen ja kulttuurin valtikka siirtyi protestanttiseen maailmaan suunnilleen silloin kun tuo maailma syntyi.

Eikä asemaa näytä uhkaavan maailmassa toistaiseksi mikään.