Tänään ja viikonloppuna on taas saatu runsaasti huonoja uutisia.

VM:n raportti toteaa julkistalouden olevan Suomessa kestämättömällä pohjalla. Tämä oli tietysti selvää ennenkin, sillä valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron ja siihen kuntien velanotto päälle. Näistä veloista ei käytetä juuri mitään investointeihin, vaan ne ovat syömävelkaa, mutta nyt asiasta on asiantuntijoidenkin näkemys. Järkevästi myös raportti toteaa, että jotain täytyy tehdä kuitenkin julkistalouden romahduksen estämiseksi, ja mitä pidemmälle toimenpiteitä lykätään, sitä isommasta urakasta on kysymys.

Mitä tekee nykyinen hallitus? Ei nähdäkseni mitään. Vielä puolitoista vuotta sitten Vanhanen ja Katainen kertoivat, että lama ei osu Suomeen ensinkään ja Suomen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa. Eipä ole enää, vaan tilanne on äitynyt nyt siihen pisteeseen, että puhutaan jo välttämättömistä leikkauksista ja veronkorotuksista, joiden ainoana vaihtoehtona on romahdus. Nyt Vanhanen ja Katainen vakuuttavat meille, että joku muu ensi vaalikaudella tekee varmaan jotakin, mutta me emme tee mitään, koska velkaelvytys on nyt päivän sana.

Velkaelvytys -käsite on pelastanut hallituksen ja ministerit turhalta työnteolta. Hallitustaipaleen alussa laaditut ohjelmat, tavoitteet ja budjettikehykset ovat muuttuneet epärealistisiksi, sillä rahoituspuolelta tippui pohja pois pääomatulojen romahdettua, työttömyyden pompsahdettua ja kulutusverojen tuoton jäätyä odotettua alhaisemmaksi. Tässä kohtaa vastuullinen poliitikko olisi tehnyt uuden ohjelman, asettanut uudet tavoitteet ja miettinyt budjettikehykset uusiksi vastaamaan enemmän uutta rahoitusasemaa. Tämä olisi kuitenkin haiskahtanut ikävästi työltä ja vastuullisuudelta ja suuriin linjoihin keskittymiseltä, ja mitään näistä ei tavata Suomessa ministereiltä odottaa vaan aika käytetään nysväämiseen.

Faktisesti hallituksen “velkaelvytys” ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että tehdään kuten suunniteltiin tehtävän silloin, kun lamasta ei ollut tietoakaan. Juuri mitään uutta ei ole keksitty, ja mikään ei taatusti elvytä mitään tai ketään, mutta näin saatiin naamioitua nykymenoon sopimaton törsäys vanhan hallitusohjelman pohjalta nerokkaaksi velkaelvytykseksi ja luotua illuusio siitä, että nyt on tehty paljon, vaikka itse asiassa ei ole tehty yhtään mitään.

Hallituskokoonpanon vaihdosta ei tässä tapauksessa ole mitään iloa, sillä SDP lähinnä keskittyy valittamaan siitä, että valtio velkaantuu aivan liian maltillisesti, ja mitään merkkejä ongelman tunnustamisesta ja vastuullisesta lähestymistavasta ei löydy oppositiostakaan.

Se alijäämästä.

Kuntasektorin työehtosopimukset pääsivät juuri loppumaan, samalla kun neuvottelut asiasta on toistaiseksi lopetettu. Kuntatyöntekijät haluavat yhtä isot palkankorotukset kuin sairaanhoitajat saivat, ja oikea ja realistinen tarjous on miinusmerkkinen, nollalinjan ollessa jo kestämätön kompromissi. Lakkovaroitus tullee tuota pikaa, ja tässä tilanteessa ei liene muuta keinoa kuin näännyttää duunarit pitkällä lakolla hyväksymään jotain hyvin lähellä nollalinjaa olevaa. Ei erityisen mukavaa, mutta julkistalouden alijäämät ovat sitä luokkaa, että palkkamenot eivät saa kasvaa, sillä tulot eivät kasva.

Jos kuntasektori kiskaisee nyt 7% palkankorotukset, se tietää vieläkin massiivisempia säästötoimia, ja kun säästöt tuppaavat kohdistumaan aina suorittavaan portaaseen eikä byrokratiaan, se merkitsee rajuja leikkauksia peruspalveluihin. Niihinkään ei oikein olisi varaa, sillä eivät peruspalvelut nytkään mitenkään erityisen ylimiehitettyjä ole. Keväällä tultaneen kuulemaan esimerkiksi OAJ:sta runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa. Tähän saakka opettajat ovat vastustaneet lomautuksiaan sillä perusteella, että lapsilla pitää olla oikeus opetukseen ilman keskeytyksiä. Kun nyt ajauduttaneen ainakin lakkovaroitukseen ja todennäköisesti myös lakkoon, voidaan jatkossa tunkea OAJ:n “ajatelkaa lapsiamme” -argumentit sinne, missä aurinko ei paista.

Kuntasektorin ammattiliitoissa ollaan toivottoman tehtävän edessä. Veikkaan, että siellä tiedetään kyllä aivan hyvin kuntien taloustilanne ja maksukyky, mutta sairaanhoitajien muita suuremmat palkankorotukset ovat tuoneet kentälle niin suuret paineet, että jos järjestöpomot sanovat, että se on nollalinja nyt, järjestöpomot vaihdetaan sellaisiin, jotka ovat halukkaampia rettelöintiin. Toivoa sopii, että neuvotteluissa keksitään jotain ovelaa, mutta Suomessa harvoin ollaan kovin luovia työmarkkina-asioissa.

Ahtaajat jättivät jo lakkovaroituksen, ja korpilakkojen alkamisesta jo huomenna on ollut puhetta. Tässä on yksityisen sektorin ala, jossa pitäisi nyt katsoa numeroita. Kun viennin määrä on romahtanut ja satamien liikenne vähentynyt 20 prosentilla vuodessa, satamissa on lähinnä edessä henkilöstövähennyksiä eikä runsauden avokätistä jakamista. Suomessa lama ei ole päättynyt vieläkään eikä se taatusti pääty tälläkään neljänneksellä, jos vienti pysäytetään.

Liitot näyttävät valinneen historiallisen huonon ajan voimannäytöilleen. Työmarkkinoilla viime vuosikymmen on mennyt aika rauhallisesti ja mieleen on lähinnä jäänyt sairaanhoitajien rettelöinti ja paperitehtaiden työsulku. Suomalainen työmarkkinamekanismi toimii pysyvässä työsuhteessa olevien ja työnantajien vinkkelistä tyydyttävästi. Ominaisesti touhuun sen sijaan kuuluu ajoittainen näytösluontoinen rähinä, jolla ei niinkään yritetä kyykistää kapitalistia vaan näyttää omille joukoille, että liitto on hyvällä asialla. Näiden lakkojen olemassaolo on kaikkien tiedossa eivätkä ne sinänsä merkitse suuria, mutta nyt ei olisi mitenkään näiden turhien lakkojen aika.

Kannattaisiko odottaa nousukautta, jolloin kapitalistilla olisi jotain menetettävää? Nyt firmat eivät juurikaan tee tulosta, joten on yhdentekevää, onko väki töissä vai lakossa, joten on hyvin mahdollista, että alkamaan pääsevät lakot niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla venyvät ja vanuvat. Lakko sen sijaan heikentää ostovoimaa, sillä lakkoavustus on pieni palkkaan verrattuna, ja nyt tarvittaisiin jokainen euro kotimarkkinakulutukseen, jotta usko talouteen ja työllisyyteen alkaisi taas vahvistua ja investoinnit lähtisivät käyntiin.