Hesari kirjoitti lapsiperheiden köyhyyden lisääntymisestä tänään jutun. Tämä herättää muutaman kysymyksen.


“Köyhissä perheissä” elävien lasten määrän kerrotaan kolminkertaistuneen. Tämä numero kertoo meille jotakin, mutta emme tiedä mitä, koska emme tiedä mitä oikein on selvitetty. Emmekä tiedä edes, millainen perhe on tutkimuksessa köyhä.

Uutisessa viitataan siihen, että 40% lapsiperheistä on todennut, että “menojen kattaminen on hankalaa”. Tämä puolestaan ei ole mitään erityisen eksaktia tiedettä. Tuohon joukkoon mahtuu kaikenlaisia mielikuvia. Jollakulla rahat ovat absoluuttisesti loppu. Jollakulla on menoeriä erilaisiin vapaaehtoisiin asioihin kuten harrastuksiin, ja kun nämä on maksettu ensin ja sitten elätetty perhe, rahaa tuntuu aina olevan kovin niukasti. Joku taas ei osaa budjetoida rahaa koko kuukaudeksi vaan pistää haisemaan palkkapäivän jälkeen ja sen jälkeen pakollisiin menoihin ei tunnukaan riittävän rahaa.

Kun köyhä on sellainen, joka kokee itsensä köyhäksi, minä olen ainakin aivan mahdottoman köyhä. Haluaisin Thamesin rannalta linnan, jossa olisi kaksi tornia, joiden päällä olevilla ballistoilla ammuttaisiin käännyttäjät ja kaupustelijat asianmukaisesti vallihaudan eteen. Mutta ei minulla ole sellaiseen rahaa kun olen köyhä.

Ennen kuin ryhdymme tarjoamaan ratkaisuksi lisärahan äyskäröintiä, meidän pitää määritellä köyhyys siten, ettei se tee köyhää törsäristä tai suuruudenhullusta. Sen jälkeen tiedämme todellisen ongelman suuruuden ja voimme miettiä, miten se ratkaistaan. Lisärahan ammentaminen kaikille ei tee muuta kuin pompsauttaa inflaatioa ja nostaa asumiskuluja.

Toinen kiinnostava asia on se, onko jotain muuttunut 20 vuodessa. Onko esimerkiksi työelämä muuttunut niin, että työssä olevat ja hyvin pärjäävät eivät enää ehdi tai halua lisääntyä? Jolloin muutos entiseen ei olekaan se, että lapsiperheitä tuettaisiin merkittävästi vähemmän kuin ennen vaan se, että suurempi osa lapsista syntyy perheisiin, joissa vanhemmat ovat työelämän ulkopuolella? Jälkimmäistä teoriaa puoltaisi ainakin se, että maahanmuuttajataustaisten lapsien osuus on huomattavasti suurempi kuin mitä on maahanmuuttajien osuus väestöstä. Asia ei toki millään tavoin rajoitu maahanmuuttajiin, mutta koska maahanmuuttajien työllisyysaste on selvästi valtaväestöä pienempi, havainto tukee teoriaa.

Jos vika on siinä, että pääosin huonosti pärjäävät aikuiset hoitavat suurimman osan lisääntymisestä, meillä on ongelma, joka ei ratkea lapsilisiä korottamalla. Tällaisessa maailmassa on edessä pitkällä tähtäimellä kansakunnan tyhmistyminen, sillä eteenpäin siirtyy ennen kaikkea huonosti pärjäävien geenejä. Ongelma ei kuitenkaan ole rahallinen vaan se liittyy työelämään ja kulttuuriin.

On hieman hankalaa, jos työelämä, opiskelutahti jne. on rakennettu sellaisiksi, että missään välissä ei ole ilman uraputken katkeamista mahdollisuutta kasvattaa lapsia. Tämä ei ole pitkän päälle kenenkään etu, mutta jostain syystä sille ei ole halua tehdä mitään. Ainoastaan korottaa tukiaisia. Jos analyysi siitä, että uraputkessa olevat eivät lisäänny ja työttömät lisääntyvät, on oikea, ei uraohjusten lisääntymiseen saada rivakkuutta korottamalla tukiaisia, joista on iloa lähinnä pienituloisille.

Asia on nimenomaan työelämän kysymys, sillä nykyisin yhä harvempi päätyy pitkäaikaiseen parisuhteeseen parikymppisenä. Joten lapsia ei enää hankita 22-vuotiaana vaan yli 30-vuotiaana, jolloin ei enää olla opiskelijoita vaan rakennetaan uraa. Työelämän asennevammojen ja ongelmien penkominen ei kuitenkaan lamavuosina kiinnosta ketään, sillä työpaikoista on huutava pula muutenkin.

Mutta kuten sanottua, emme tiedä asiasta oikeastaan mitään. Tiedämme vain, että joku hieman epämääräisesti määritelty on kolminkertaistunut, ja siksi tarvitaan lisää rahaa, mikä kuulostaa hyvin tyypilliseltä julkishallintoa lähellä olevalta marinalta.