Tämä on mielenkiintoinen kolumni.

Kiasmasta ja sen johtamisesta en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, joten se puoli jääköön sivuun. Kiinnostavaa oli sen sijaan huomio siitä, kuinka mitä tahansa voi perustella Suomessa edelleen stalinistien ja taistolaisten vastustamisella.

Tässä on jotain ajattelemisen arvoista, sillä itsekin muistan nähneeni aika paljon kirjoituksia, joissa jotakin asiaa vastustetaan tai kannatetaan sillä perusteella, että joku vastapuolen edustaja on joskus ollut taistolainen. Itse asiassa taistolaisuudesta ei edes tarvitse olla mitään näyttöjä ja voidaan vain julistaa, että vihollisleirissä on epäilemättä stalinisteja, joten he ovat väärässä.

Rähmälläänolon ajan traumaattisuutta ei tunnuta oikein vieläkään käsittävän eikä sitä myöskään haluta käsitellä, sillä tämän päivän vallankahva on vielä sangen tukevasti tuon ajan eläneiden poliitikkojen käsissä.

Kylävaara on kirjoittanut Taistolaisuuden mustan kirjan ja Timo Vihavainen on kirjoittanut Kansakunta rähmällään. Kumpikin kirja sai hyvin, hyvin negatiivisen vastaanoton sen sijaan, että ne olisi nähty keskustelunavauksina tästä ajanjaksosta. Keskustelu ja tuon ajan hullutusten tarkka läpikäynti torpedoidaan useimmiten lopputulosargumentilla: sanotaan, että "katsokaa nyt, Suomihan on nyt aivan hyvä ja mukava paikka, miksi sitä 70-lukua nyt pitäisi penkoa?"

Tämä on perusteena kestämätön, sillä sangen äänekkäät voimat nimenomaan pyrkivät hyvin erilaiseen lopputulokseen kuin mitä Suomi tänään on, joten prosessimielessä on kiinnostavaa, millä tuo äänekäs joukko hiljennettiin ja hajotettiin.

Ajan meno ei ollut tämän päivän valossa kunniakasta oikeastaan kenellekään. Taistolaiset olivat tietysti rähmälläänolon kumiseva ykkössoolopeltirumpu, mutta rytmiryhmä löytyi Kepun K-linjasta ja takinkäännön 60-luvun lopulla tehneestä SDP:stä. Kokoomuskaan ei voi kerätä kunniaa tuolta ajalta, sillä sen hinku hallitukseen oli niin kova, että se ummisti silmänsä kaikelta ja Ilkka Kanervan johdolla lopulta ohitti 80-luvulla rähmälläänolossa pioneeritorven mitalla muut puolueet, täysin kykenemättömänä näkemään, että brezhneviläisyys ei ole Neuvostoliitossa ikuinen aatesuunta.

Ainoita ajan suoraselkäisiä taisivat silloin olla halveksitut Perustuslailliset ja Vennamolaiset, joista kumpikaan ei koskaan vaipunut K-linjan ja ystävällismielisyyspolitiikan lumoihin.

Kenelläkään ei siis ole halua asiaa käsitellä, mutta käsiteltävä se olisi. Siitä olisi opittavissa sekä hyvää että pahaa. Pahaa opittavaa on siinä, miten median ja kulttuuripiirit nurkkaamalla pystyy vyöryttämään ulkomaisella rahalla pähkähullua vallankumousaatetta joka tuutista. Pahaa on siinäkin, miten kyetään ihailemaan maailman verisintä diktatuuria ja selittämään, että sen ongelmat ovat vain läntisen propagandan keksintöä.

Hyvää opittavaa olisi siinä, miten tällainen vallankumousliike saatiin hajotettua vuosikymmenessä ilman, että se sai aikaiseksi oikeastaan mitään, ja vieläpä niin, että veri ei lentänyt ja kenestäkään ei tehty marttyyriä. Ketään ei heitetty vankilaan vallankumouksen masinoinnista, ja näennäisellä kiinnostuneisuudella yliopistoissa ja valtionhallinnossa saatiin vankalla elämänkokemuksella hämättyä stalinistinen nuoriso uskomaan, että heillä on nyt jotain suurtakin merkitystä, ja lopulta heidän ajatuksensa vain vedettiin vessanpöntöstä alas.

Nyt kun tätä pyykkiä ei ole pesty ja koko aika yritetään vaieta kuoliaaksi muissa paitsi pilkkahuudoissa, keskeinen osa suomalaista lähihistoriaa jää pimentoon.