Olisikohan se sota jo loppunut

Erään edellisen kirjoitukseni kommenteissa paljastui, että kiiluvasilmäinen natsiaate vaanii Suomessa kaikkialla ja että sota on oikeastaan aivan kesken, sillä emme ole tarpeeksi vuolaasti pyydelleet anteeksi kaikilta sitä, että pidimme ryssän rajan takana saksalaisilla aseilla.

En oikein ymmärrä, miksi herran vuonna 2011 pitäisi vielä muistella kovinkin

aktiivisesti 70 vuoden takaisia tapahtumia ja järjestää jotain kansallisia itseruoskintapäiviä, jossa noin kolmas sukupolvi tuntee syvää häpeää isoisiensä isien teoista. Teoista, jotka tuohon maailman aikaan nähtiin - oikein tai väärin - välttämättömiksi.

Saksassahan tämä on arkipäivää. Muutaman kerran vuodessa jokaisen merkittävän poliitikon ja kaikkien muidenkin täytyy pyydellä anteeksi erityisesti juutalaisilta, vaikka nykyisin elossa olevista saksalaisista valtaosa ei ole ollut sota-aikaan elossa ollenkaan tai on ollut niin nuori, että heidän syyttömyytensä holokaustiin on verraten ilmeinen. Siitä huolimatta jokaisen saksalaisen oletetaan häpeävän menneitä tapahtumia suuresti ja jos tämän vuoden kumarrukset monumenteilla ovat hieman vähemmän syviä ja nöyriä kuin viimevuotiset, alkaa kirjoittelu natsiaatteen henkiin heräämisestä. Aasinsilta on melko pitkä, mutta jotakin tarkoitusta maailmassa palkitsee edelleen tänäkin vuonna 2. maailmansodan häviäjien henkinen nöyryyttäminen.

Minun on tätä vaikea ymmärtää. Jos pitäisi etsiskellä fasistisia, totalitaarisia ja muutenkin ikäviä yhteiskuntia, niitä tuppaa löytymään enemmänkin toisen maailmansodan voittajien joukosta. Neuvostoliitto oli hirvittävä tyrannia ja maailman verisin ihmiskoe ja nykyinen putinistien hulinointi valtion suojeluksessa osoittaa, ettei juuri mikään ole muuttunut edelleenkään. Venäjällä on käynnissä samantapainen etninen puhdistus kuin 30-luvun Saksassa, tällä kertaa uhreina vain kaukasialaiset ja muslimit.

USA:ssa puolestaan on otettu runsaasti takapakkia viimeisen vuosikymmenen aikana terrorismin torjumisen nimissä. Salaisia vankiloita, avoimesti tunnustettua kidutusta, tuomioita ilman oikeudenkäyntiä, pidätyksiä ilman minkäännäköistä oikeus- ja valitusprosessia sekä tietysti pari järjenvastaista sotaa. Wikileaksia vastaan kohdistettuja viranomaistoimenpiteitä ja maksuliikenteen jäädyttämistä maassa, joka vannoo sananvapauden nimeen.

2. maailmansodan hävinneistä valtioista vain Italia on jossain määrin surkeassa tilassa Berlusconin kyettyä kaappaamaan sekä valtiovallan että tiedotusvälineet käyttöönsä. Tällä ei tosin ole samanlaista merkitystä kuin monissa muissa maissa, sillä Italiassa valtiota ei suuremmin kunnioiteta ja se sivuutetaan silloin kun siltä tuntuu, mahdollistaen kansalaisyhteiskunnan toiminnan huolimatta siitä, että sitä yritetään ylhäältä käsin haitata.

Saksa voi olla tappavan tylsä paikka, mutta se on kyllä varsin esimerkillinen valtio ihmisoikeuksien ja demokratian vinkkelistä. Japani on oman pallonkulmansa edistynein valtio. Siellä demokratia toimii vähän miten sattuu kun yksi puolue on vallassa melkein aina, mutta kaikennäköisten alakulttuurien rehottaminen kertoo meille siitä, että ihmisillä on tosiasiallisia vaihtoehtoja valita, miten elämänsä elävät kun muualla sielläpäin sosiaalinen kuri pitää kaikenlaisen erilaisuuden tukevasti piilossa.

Suomessa poliittinen kulttuuri eli pysähtyneisyyden aikaa Kekkosen keikuttua vallassa 19 vuotta liian pitkään, mutta sen jälkeen poliittinen elämä on vapautunut. Tiedotusvälineet ovat vapaita ja äänensä saa kuuluviin varsin vaivatta kuka hyvänsä. Ainoastaan varsinaisella äärioikeistolla ei ole ymmärtäjiä valtamediassa, mutta koska kyseinen joukkio on marginaalinen, asiaa ei voida pitää suurensuurena ongelmana. Kansalaisyhteiskunnalla menee Suomessa melko vahvasti ja ensi vaaleissa nähdään

Soininvaaran lisäksi muitakin läpi meneviä, jotka voivat olla omille puoluejohdoilleen jopa hieman kiusallisia, mutta jotka tulevat valituksi internet-persoonina.

Mukamas valtoimenaan rehottavan rasismin ja muukalaisvihamielisyyden varjolla on yritetty kaventaa sananvapautta ja siinä jossain määrin onnistuttukin, mutta varsin vaatimattomiksi nämäkin hankkeet ovat tuloksiltaan jääneet. Suomen yhteiskunnallinen keskustelu vaikuttaa ulkoa käsin varsin vilkkaalta ja useimmiten jopa oikeisiin asioihin keskittyvältä, ja sitä eivät juurikaan käy hullut tai nurkkapatriootit, Päivi Räsänen pirteänä poikkeuksena yleissäännöstä.

Homot ovat tulleet kaapeistaan ajat sitten ja kepulaisten pikkukaupunkien kyylämekanismeja lukuunottamatta ihmisten erilaisuutta suvaitaan aivan eri tavalla kuin 20-30 vuotta sitten. Se, että turvapaikkapolitiikkaa kohtaan esitetään kritiikkiä, ei osoita tätä kohtaa vääräksi vaan kertoo siitä, että poliittinen keskustelu toimii ja sitä käydään myös muuten kuin valtavirtaisen establishmentin ohjauksessa sen haluamista teemoista.

Suomen yhteiskunnallisesta kypsyydestä saatiin näyte jo 60-70 -lukujen taitteessa kun stalinismiksi kutsuttu kollektiivinen mielisairaus tartutti yliopistot, kulttuuriväen ja kovaäänisen osan nuorisoa. Maailmassa on ollut harvoja yhtä typeriä ja valheisiin perustuvia aatteita kuin suomalainen taistolaisuus, mutta siitä huolimatta se sai rehottaa ilman väkivaltaisia reaktioita miltään suunnilta ja poliittinen koneisto näivetti tuon aatteen omaan mahdottomuuteensa varsin ovelasti. Huolimatta voimaperäisestä vyörytyksestä aikaan ei saatu oikeastaan mitään vaikka venettä joka laidalta keikutettiinkin ja vaikkapa yliopistot lopulta selvisivät ne vallanneesta hulluudesta varsin vähin vaurioin. Muutama maailman muuttumisen kieltänyt kylähullu professorikunnasta edelleen löytyy, mutta onhan yliopistoissa tilaa heillekin. Tämän aatteen naurettavuutta muistelemme toisinaan tänäänkin laulamalla muutaman viskilasin jälkeen “Lenin-setä asuu Venäjällä”.

Minusta näyttää siltä, että 2. maailmansodan hävinneissä valtioissa ei

ole mitään pelkoa siitä, että polttouunien luukut alkavat uudelleen kolista. Samaa en menisi sanomaan kaikista voittajavaltioista. Miksi siis edelleen, tänäkin vuonna, vaaditaan saksalaisia kyykkyyn ja räyhätään, että Suomessa pitää alkaa tehdä tiliä asioista, jotka eivät tänä päivänä kiinnosta kuin harvoja?

Mikään osa yhteiskunnallista kehitystämme ei mielestäni vaadi tällaista perspektiivin siirtämistä historiaan. Suomen ongelmat ja haasteet ovat tulevaisuudessa ja niihin varautumista ei edesauta se, että oppineiden aikaa haaskataan kansalliseen syyllistämis- ja häpeäprojektiin. Tämä ei tuota mitään sellaista, mitä Suomi ja suomalaiset tarvitsisivat tulevaisuuden maailmassa.

Historiaa ei pidä unohtaa vaan sitä pitää pontevasti lapsille ja nuorille opettaa, mutta sitä ei pidä politisoida enempää kuin on pakko. Jos halutaan, että ihmisillä on hyvä käsitys siitä, miksi maailma on tänään sellainen kuin se on, kannattaa tutustua Rooman historiaan, selvittää itselleen feodalismin ja villakaupan vaikutukset maailman menoon sekä ymmärtää Brittiläisen imperiumin synty ja kaikkialla länsimaissa edelleenkin näkyvä kädenjälki.

1900-luvun oleellisesti toisiinsa nivoutuvat maailmansodat kannattaa kuitata varsin kevyellä pänttäämisellä, sillä niiden vaikutukset mihinkään olivat lopulta melko vähäiset. Suurin vaikutus oli USA:n nousu maailman johtotähdeksi Britannian ohi ja siirtomaa-aikojen päättyminen. Pienemmät vaikutukset kuten rautaesirippu ja muutamien maiden itseruoskintaprojektit taitavat lopulta jäädä varsin vähäisiksi luvuiksi maailmanhistoriassa.

blog comments powered by Disqus