Joku urheiluseurasuursmurffi on sitä mieltä, että lasten ylipainoon jne. on ratkaisuna joku järjestetty seuratoiminta koulun jälkeen.

Mitenhän on? Kuinka paljon lasten vähäinen liikkuminen johtuu järjestetyn seuratoiminnan puutteesta ja kuinka paljon siitä, että lastenliikuttamisbisnes on kaapattu seuroille eikä enää ole lasten leikkiä? Ymmärrän osittain, miksi kaupungeissa on käytännön pakko liikkua jossain seurassa, koska läheskään kaikki eivät asu sellaisessa paikassa, jossa voisi juoksennella metsissä.

Mutta mieli tekisi kuitenkin sanoa, että ongelma ei nytkään ole tilaisuuksien puutteessa. Seuroja ja toimintaa kyllä on.

Voisiko ongelma mitenkään olla siinä, että varsinkin ne huonommat kokevat seuratoiminnan kuten myös koululiikunnan lähinnä nöyryytysten sarjana eikä minään hauskana ajankuluna? Muistelen itseäni pienenä, ja jossain vaiheessa olin laiha, sitten pönäkkä ja sitten taas laiha kunnes kasvoin nykyisiin mittoihini joskus aikuisena. Huolimatta siitä minkä kokoinen olin, olin vain liikunnassa aina “huono”. Ihan sama mikä laji, olin siinä aina viimeinen. Tai se, joka ei joukkuepelissä kelvannut edes maalivahdiksi vaan joutui rupeamaan tuomariksi jos väkeä oli pariton määrä ja myöhemmin muutenkin.

Minä en muista koululiikunnasta paljon mitään muuta kuin sen, että olin aina viimeinen joukkueeseen valittu. Sekä sen, etten osannut mitään. Erityisesti muistan ala-asteen pakolliset kilpailut, joissa kaikki laitettiin hiihtämään, luistelemaan tai juoksemaan jotain lenkkiä ympäri muun koulun nauraessa ympärillä. Ainoa laji, jossa en ollut huonoin vaan sieltä parhaimmasta päästä, oli uinti, ja odotin koulun uimapäiviä kuin kuuta nousevaa. Liikuntatunteja yleisesti inhosin enkä ikinä päätynyt mihinkään seuroihin olemaan taas huonoin.

En tiedä mikä on nykyisten lasten arvomaailma. Mutta jos se ei ole tästä merkittävästi muuttunut, lasten liikuttamisessa oleellista olisi ottaa kohderyhmäksi ne huonot sen sijaan, että järjestetään yhä monipuolisempaa ja jännempää seuratoimintaa niille hyville. Eivät ne huonot halua harrastuksia, joissa heille nauretaan ja joissa heitä nöyryytetään. Eivät aikuisetkaan moisia harrastuksia pahemmin hamua itselleen.

Tämä ongelma onkin paljon hankalammin ratkaistavissa, sillä se ei parane urheiluseuraväen patenttiratkaisulla, joka sisältää keskeisenä elementtinä lisärahan ammentamisen urheiluseuroille. Se, että osa lapsista ei koe nykyistä urheiluseuratoimintaa omakseen on osoitus siitä, että nuo seurat tekevät jotain väärin.

Ei minullakaan asiaan ole mitään suuria ratkaisuja tarjota. Mutta olen koko lailla varma, että puolipakottamalla huonotkin liikkujat johonkin nöyryytystreeneihin koulupäivien jälkeen, ei tuota paljoakaan nykyistä enempää liikunnasta nauttivia aikuisia, mutta jokusen kouluammuskelijan se tuottaa lisää kun muutamalla päässä napsahtaa ja päättävät käydä antamassa opetuksen kymmenen vuotta silmätikkuna pitäneelle “valmentajalle”.

Ainakin minun alakouluaikanani poikien liikunnan kuului olla jonkunnäköistä apinointia ääliömäisimmästä testosteronitouhotuksesta, eikä hauskaa. Siinä piti olla kilpailu, kilpailussa pitäi voittaa ja kaiken kaikkiaan piti olla “hyvä”. Hauskaa homman ei tarvinnut olla paitsi voittajille. Hieman hauskuutta hommaan tuli vasta aikuisiän kynnyksellä lukioikäisenä kun valtaosan itsetunto oli jo kehittynyt sille asteelle, että jonkunnäköinen sähläys jossain pellesarjassa ei enää tuntunut ahdistavalta ja jos ei huvittanut tehdä mitään, sitten ei tehnyt mitään.

Nähdäkseni tämä on kuitenkin se asia, mitä meidän pitäisi miettiä. Eikä se, mihin kellonaikaan seuratoiminta on ja kuinka paljon siellä on karjuvia aikuisia ja miltä momentilta heille maksetaan.