Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Järventaus haluaisi torjua lamaa laskemalla ilmeisesti yksipuolisella sanelulla palkkoja.

Keino on jokseenkin älytön, koska lama syvenee entisestään kun kotimarkkinatkin lakkaavat vetämästä, joten sen nerokkuus on lupa kyseenalaistaa suurena laman torjujana. Lisäksi keino ei ole mikään erityisen uusi tai omintakeinen.

Paikallisia sopimuksia on tehty maailman sivu jos firmassa on vaikeaa. Itsekin olen ollut töissä firmassa, jossa tällainen diili on tehty. Sen sijaan, että palkat vain joustavat alaspäin aina jos pikku yrittäjällä menee hiukan huonommin, tällaisessa sopimuksessa keskeinen elementti on siirtyminen bonusjärjestelmään. Tämä on kuukausittain firman tulokseen sidottu ja jos firma tekee tappiota, palkka on vaikkapa -10%. Jos tulos on plusmerkkinen, summan suuruudesta riippuu, onko bonus 0, 10%, 20% vai 30%. Yleensä työväen saa suostuteltua tällaisiin ratkaisuihin ja yksikään liitto tai ay-jyrä ei asiaa vastusta.

Mutta ei tämä ollut Järventauksen ajatus, koska siinähän duunari voisi rahallisesti hyötyä jotakin.

Järventaus edustaa jokseenkin tyylipuhtaasti karikatyyriä suomalaisesta pienyrittäjästä. Siinä, missä omaa firmaansa pyörittävät ovat mukavaa väkeä kuten myös vähän suurempia yrityksiä omistavat, muutaman hengen pajojen pitäjät tuntuvat olevan kohtuullisen ynseää sakkia. Eivät kaikki, mutta aivan liian moni kuvittelee olevansa jonkunnäköinen kansantalouden selkäranka ja huomattavasti tärkeämpi henkilö kuin mikä asiassa on totuus. Kun lisäksi tämä sakki pääasiassa tuntuu keskittyvän firmaansa ja bisneksiinsä ja heidän kanssaan vapaa-ajan viettäminen ilman jatkuvaa rönsyilyä työasioihin on hankalaa, nämä ihmiset eivät ole välttämättä edes kovin sivistynyttä joukkoa kun aika kuluu työasioissa eikä ympäröivään maailmaan tutustumisessa.

Kenenkään yrittäjän on asiasta turha vetää hernettä nenäänsä. Jos kuvaus ei osu kohdalle, se on hyvä. Jos osuu, lienee syytä harrastaa itsetutkiskelua ennen kuin räyhää minulle.

Järventauksen visio siis haluaa maksimoida yritysten voitot ja siirtää riskit työntekijöille hyvin epämääräisin perustein. Työnantaja voi jo nyt lomauttaa henkilöstöä sangen vaivatta jos kauppa ei ota käydäkseen. Tämä on reilu tapa, koska silloin ei tehdä töitäkään. Palkkajoustoa kyllä löytyy, mutta sillä on hinta tekemättömän työn muodossa. Jos työtä pitää tehdä, siitä maksetaan sovittu hinta eikä mussuteta, että työtä pitäisikin nyt tehdä selvästi halvemmalla kun on lama.

Muistamme kuitenkin, että mainittu Järventaus on vaatinut viime vuosien huippusuhdanteen palkkamalttia, koska näin kasvatetaan firmojen kykyä sietää pahoja päiviä. Kun parin prosentin tupoja voidaan pitää palkkamaltillisina ratkaisuina, huutoon on siis vastattu. Missähän nämä puskurit nyt ovat, vai onko ne putsattu pikkufirmoista osinkoina?

Juuri tällaiset kannanotot ovat toisaalta juuri niitä, joiden takia Järventauksen ja pienyrittäjien tie tupopöytiin on syytä pitää tukossa. En ole erityisempi nykyisen työmarkkinamekanismin ystävä, mutta siellä nyt sentään muutamaa häirikköalaa lukuunottamatta asioita saadaan sovittua usein aikamiesten kesken terveellä järjellä. Neuvottelut eivät aina ole helppoja, mutta niissä on tietty balanssinsa, joka tuntuu tuottavan tuloksia. Jos sinne otetaan mukaan jotain pienyrittäjäsakin suursmurffeja räksyttämään omiaan ja vaatimaan itselleen kaikkea ja duunareille ei mielellään mitään, tuo balanssi on helppoa rikkoa. Jolloin rikotaan koko mekanismi.

Olen aina pitänyt kaupunginosayhdistyksiä jonkunnäköisenä marisemisen ja kaikkien asioiden vastustamisen maailmanmestareina. Kaikkien asioiden vastustamisessa niitä ei edelleenkään voita kukaan, mutta Suomen Yrittäjät hengittää tukevasti niskaan, tai on saattanut jo mennä turvan mitalla oli marisemisen ylevässä puuhassa. Kun talous kasvaa kohisten, yrittäjät marisevat. Kun on lama, yrittäjät marisevat. Jos sataa, kuuluu marinaa. Kuten myös silloin jos paistaa.

Jos joku haastattelee kerhon pomoja, ikinä kukaan ei mainitse millään tavoin hyötyneensä esimerkiksi maailman parhaaksi rankatusta peruskoulutuslaitoksesta tai yhteiskunnan vakaudesta.

Sen sijaan maristaan vuodesta toiseen palkkojen suuruudesta, palkankorotusten suuruudesta, irtisanomisaikojen pituudesta, veroista, riittämättömistä tukiaisista ja siitä, etteivät pienyrittäjät vieläkään pääse tupopöytään.

Nyyh.