Eläminen valmiissa brändimaailmassa
11/08/11 12:28
Yhdistelin tähän ajatukseen näkemyksiä, omia ja vieraita, sieltä täältä.
Kimmokkeen sain luettuani Soininvaaran tekstin, josta lainaan katkelman: Japani on ollut jonkinasteisessa lamassa tai hitaan kasvun vaiheessa jo 20 vuotta. Väitän, että Japanin ”ongelmana” on, että maa on tullut valmiiksi, mutta japanilaiset eivät osaa elää valmiiseen maahansa tyytyväisinä.
Sama tilanne on Euroopassa, siis Länsi-Euroopassa. Teollistumisen tuottama määrällinen hyppäys alkaa olla valmis. Talous kehittyy yhä, mutta vain laadullisesti.
Toisaalta tapetilla varsinkin täällä ovat olleet Britannian mellakat, joille on annettu kaikennäköistä sisältöä poliitikkojen pehmeissä tai todella pehmeissä puheissa. Tämän lisäksi mieleen tulee ainakin nuorisotyöttömyys. Kirjoitin kommenttina toisaalle ajatuksiani syrjäytyneistä nuorista kun Hesarin pääkirjoitus otsikoi mellakkakirjoituksensa “toivottomien” rähinäksi.
Aloitetaan tästä päästä.
Eihän nuoriso Britanniassa oikeasti ole toivottomassa tilanteessa. On olemassa virallinen putki, jossa käydään ensin peruskoulu, sitten kouluttaudutaan lisää, mennään minimipalkkaisiin hanttihommiin (jos ei oikaista tästä vaiheesta kouluttautumalla vielä lisää) ja päästään jonkunlaiselle vihreälle oksalle hieman mukavampiin ja/tai paremmin palkattuihin hommiin joskus kolmekymppisenä. Tämä tie on auki oikeastaan kaikille, sillä tässä maassa on matalan minimipalkan takia tuhottomasti entry level -jobeja, joihin pääsemiseksi ei välttämättä tarvitse edes osata lukea. Olen nähnyt tämän tason väkeä esimerkiksi vahtimestareina, jotka joutuivat soittamaan lukutaitoisen pomonsa paikalle lukemaan ajokorttiani ja vertaamaan nimilistaan päättääkseen, onko minulla oikeus tulla sisään vai ei.
Ongelma ei oikeastaan ole tässä. Kaduilla riehuneet olivat 12 vuodesta ylöspäin tai jotain. 13-14-vuotiaan aikakäsityksessä se, että 15 vuoden kuluttua saa pikkuisen rahaa ja arvonantoa, on ikuisuuden päässä kun ensi perjantaihinkin tuntuu olevan toivottoman pitkä aika.
Tämän rinnalla on olemassa erilaisia virallisen normiyhteiskunnan ulkopuolella toimivia alakulttuureja, jengejä, kerhoja, ryhmiä, sitä, tätä ja tuota. Osa näistä on tietysti puhtaasti rikollisia, mutta huomaamatta usein jää, että valtaosa ei ole. Ne eivät välttämättä kunnioita sellaisenaan lakia ja esivaltaa, mutta niiden omat sisäiset säännöt perustuvat terveeseen järkeen kuten valtaosa keskeisistä laeistakin, eikä näissä esimerkiksi musiikin tai jonkun harrastuksen ympärillä pyörivissä joukoissa hengaava ole sen rikollisempi kuin minäkään.
On tietysti olemassa umpirikollista jengitoimintaakin. Omaisuusrikoksia, huumekauppaa ja muuta mukavaa.
Hieman teiniangstia potevan nuoren vinkkelistä “epävirallisen” yhteiskunnan tarjonta voi hyvinkin olla paljon houkuttelevampi juttu kuin virallisen yhteiskunnan virallinen putki. Jos huumeita kouluun pikkuisen myymällä saa 20 puntaa, se on paljon rahaa 13-vuotiaalle. Ajatus järkevästä kuukausipalkasta joskus kolmekymppisenä on tähän verrattuna ehkä hieman etäinen asia. Epärikollisissa klikeissä taas on tarjolla arvonantoa juuri nyt heti jos pärjää joukon ydinjutussa hyvin ja noudattaa porukan sääntöjä. Arvonantoakin olisi tarjolla joskus 30-40 -vuotiaana, mutta onko malttia odotella?
Kun virallinen yhteiskunta palkitsee tuskan ja epävarmuuden kautta ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, osa ryhtyy etsimään oikoteitä, aivan kuin osa hengeltään heikoista muslimeista ryhtyy etsimään oikotietä paratiisiin 72 neitsyen luo.
Jätämme hetkeksi teinit ja ruodimme Soininvaaran näkemystä.
Länsimaita todellakin näyttäisi vaivaavan se, että ne ovat tulleet valmiiksi. Kukaan ei enää oikein keksi mitään uutta ja radikaalia parannettavaa, joten politiikka on nysväämistä pikkujuttujen kimpussa. Maltillisen vasemmiston kannatuksen lasku koko Euroopassa on oire juuri tästä. Vasemmistoa on pidetty perinteisesti jonkunnäköisenä muutosvoimana, mutta koska se sai toteutettua muutoksensa jo 20-40 vuotta sitten maasta riippuen eikä ole kyennyt juurikaan aatteena uudistumaan, siitä on tullut konservatiivinen muutoksenvastustamiskerho. Tämän päivän muutosvoima olisi oikealla tai vihreässä suunnassa, mutta ne ovat pidemmän tai lyhyemmän historiansa vankeja ja toistaiseksi kyvyttömiä tekemään mitään. Vihreät
vaikuttavat edelleen ekopunkkareilta ja oikeistoa leimaa edelleen kypäräpäisen papin imago. Asiaa ei varsinaisesti auta se, että Vihreissä kautta Euroopan on kovaäänisiä ekopunkkareita ja oikeistossa runsaasti kypäräpäisiä pappeja.
Huolimatta siitä, että länsimaat ovat tulleet valmiiksi, meillä on edelleen sama virallisen yhteiskunnan putki kuin aina ennenkin. Koulutusta, lisää koulutusta ja työtä jonkun muun ehdoilla yhteiskunnan hoitaessa hirvittävän paljon erilaisia asioita. Yhteiskunnallinen vaikuttaminenkin tarjoaa mielenkiintoisia vaihtoehtoja vain kun on yksittäisen blogistin asemassa. Hyppääminen politiikkaan mukaan jonkun puolueen tai kerhon äänitorveksi rajoittaisi jo itsessään varsin runsaasti sallitun ajattelun raameja. Paradoksaalisesti, mitä pidemmälle poliittisessa koneistossa pääsee, sitä vähemmän vapaa on ehdottamaan muutoksia mihinkään asiaan, sillä poliittinen koneisto on itseään täydentävä ja sisäänrakennetun konservatiivinen.
Kun ihminen voi olla tässä aparaatissa joko muutoshaluinen tai muutoskykyinen muttei molempia samaan aikaan, on tästä tullut samanlainen hiirenharmaa umpikuja kuin yhteiskunnan virallisesta putkestakin.
Palaamme takaisin teineihin.
Nyt mellakoiden jälkimainingeissa aikuisten koko tarmo näyttää keskittyvän siihen, miten saataisiin vähennettyä erilaisia alakulttuureja ja motivoitua suurempi joukko valitsemaan tuon virallisen putken. Mutta onko tämä enää oikea tie? Tarvitsemmeko me lisää saman polun kulkijoita vain siksi, että vallankahvalla olisi laiskempaa? Vai pitäisikö ryhtyä muuttamaan valmista maailmaa siihen suuntaan, että muitakin tapoja elää olisi olemassa?
Teinin vinkkelistä ongelma on se, että kun hän 13-vuotiaana hyppää kuvitteellisesti aloittelevien rap-artistien piireihin, tämä valinta on oikea vain, jos hänestä tulee menestyvä rap-artisti. Jos hänestä ei sellaista tule vaan 25-vuotiaana pitäisi mennä töihin, hänelle ei ole tarjolla oikeastaan mitään. Valinta virallisesta putkesta olisi pitänyt tehd lapsena ja nuorena, mutta kun sitä ei tehnyt silloin, kelkkaan mukaan hyppääminen on vaikeaa. Ei hänellä välttämättä ole suurta intoa uraputkeen, mutta se on käytännössä tehty hänelle kuitenkin pakolliseksi.
Meillähän on runsaasti vaihtoehtoliikkeitä, jotka nimenomaan vastustavat tätä uraputkiajattelua. Tämän joukon järkevämmässä päässä on perustuloväki, jonka kaunis ajatus on tarjota ihmisille jotakin kaikissa tapauksissa mahdollistaen sen, ettei tuohon koneistoon ole pakko
hypätä jos ei halua. Yhteiskunta sinänsä kestää tämän aivan hyvin, sillä ei meillä muutenkaan ole töitä kaikille varsinkaan jatkossa. Tämä tekisi vaihtoehtoisista tavoista elää myös sosiaalisesti hieman hyväksyttävämmän, mikä helpottaisi hyppelyä erilaisten elämäntapojen välillä eikä valintaa tarvitsisi tehdä kerralla loppuelämää koskemaan. Näin avattaisiin ovi takaisin virallisen yhteiskunnan huomaan niille, jotka tuosta ovesta haluavat kulkea.
Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä samalla kun meille mainostetaan erilaisten vaihtoehtoisten elämäntapojen auvoisuutta, ihmisiä ei edelleenkään onnistuta houkuttelemaan pois brändimaterialismista.
Britannian mellakoissa ydinajatus oli se, että varastettiin merkkitavaraa.
Sosiaaliturvalla ja tukiaisilla on varaa ruokkia ja vaatettaa itsensä, mutta merkkitavaraan ei ole varaa. Siitä katkeroituneena merkkitavaraa käytiin varastamassa. Sosiaaliturva ei varmasti ole tässä maassa täydellinen ja mukava rakennelma, mutta sillä tulee toimeen jos tämän tien valitsee. Vaikka parannamme sosiaaliturvaa kuinka, on käsissämme ongelma, jos väki katkeroituu siksi, että heillä ei ole varaa tietynmerkkiseen huppariin.
Samalla kun mietitään sitä, miten yhteiskunnat saataisiin sulattamaan hieman leppoisampia elämäntapoja, pitäisi samalla päästä eroon brändiajattelusta. Paradoksaalisesti nuorisolle markkinoidaan kalliita vaatteita ja lohduttoman epäherrasmiesmäisiä töppösiä rebel -teemalla. Jos ostaa tämän merkkisen t-paidan, on ihan äärettömän kapinallinen ja kapina hyvä. Nyt sitten mainonta meni perille vähän paremmin ja kun 10000 kertaa valmistushintansa maksavaan t-paitaan ei ollut varaa, kapinalliset kävivät varastamassa niitä.
Tämä yhtälö on todellinen haaste.
Näyttää aivan selvältä, että ihmiset haluavat elää hieman vapaammin ja tehdä ainakin osin omia valintojaan poukkoillen ajoittain ulos virallista hyvää edustavasta putkesta. Näin olkoon, mutta kun samalla kytee ajatus siitä, että Jonkun Muun pitäisi rahoittaa brändikeskeinen elämä, ajetaan päin seinää.
Sekä ideologisesti että taloudellisesti.
Kimmokkeen sain luettuani Soininvaaran tekstin, josta lainaan katkelman: Japani on ollut jonkinasteisessa lamassa tai hitaan kasvun vaiheessa jo 20 vuotta. Väitän, että Japanin ”ongelmana” on, että maa on tullut valmiiksi, mutta japanilaiset eivät osaa elää valmiiseen maahansa tyytyväisinä.
Toisaalta tapetilla varsinkin täällä ovat olleet Britannian mellakat, joille on annettu kaikennäköistä sisältöä poliitikkojen pehmeissä tai todella pehmeissä puheissa. Tämän lisäksi mieleen tulee ainakin nuorisotyöttömyys. Kirjoitin kommenttina toisaalle ajatuksiani syrjäytyneistä nuorista kun Hesarin pääkirjoitus otsikoi mellakkakirjoituksensa “toivottomien” rähinäksi.
Aloitetaan tästä päästä.
Eihän nuoriso Britanniassa oikeasti ole toivottomassa tilanteessa. On olemassa virallinen putki, jossa käydään ensin peruskoulu, sitten kouluttaudutaan lisää, mennään minimipalkkaisiin hanttihommiin (jos ei oikaista tästä vaiheesta kouluttautumalla vielä lisää) ja päästään jonkunlaiselle vihreälle oksalle hieman mukavampiin ja/tai paremmin palkattuihin hommiin joskus kolmekymppisenä. Tämä tie on auki oikeastaan kaikille, sillä tässä maassa on matalan minimipalkan takia tuhottomasti entry level -jobeja, joihin pääsemiseksi ei välttämättä tarvitse edes osata lukea. Olen nähnyt tämän tason väkeä esimerkiksi vahtimestareina, jotka joutuivat soittamaan lukutaitoisen pomonsa paikalle lukemaan ajokorttiani ja vertaamaan nimilistaan päättääkseen, onko minulla oikeus tulla sisään vai ei.
Ongelma ei oikeastaan ole tässä. Kaduilla riehuneet olivat 12 vuodesta ylöspäin tai jotain. 13-14-vuotiaan aikakäsityksessä se, että 15 vuoden kuluttua saa pikkuisen rahaa ja arvonantoa, on ikuisuuden päässä kun ensi perjantaihinkin tuntuu olevan toivottoman pitkä aika.
Tämän rinnalla on olemassa erilaisia virallisen normiyhteiskunnan ulkopuolella toimivia alakulttuureja, jengejä, kerhoja, ryhmiä, sitä, tätä ja tuota. Osa näistä on tietysti puhtaasti rikollisia, mutta huomaamatta usein jää, että valtaosa ei ole. Ne eivät välttämättä kunnioita sellaisenaan lakia ja esivaltaa, mutta niiden omat sisäiset säännöt perustuvat terveeseen järkeen kuten valtaosa keskeisistä laeistakin, eikä näissä esimerkiksi musiikin tai jonkun harrastuksen ympärillä pyörivissä joukoissa hengaava ole sen rikollisempi kuin minäkään.
On tietysti olemassa umpirikollista jengitoimintaakin. Omaisuusrikoksia, huumekauppaa ja muuta mukavaa.
Hieman teiniangstia potevan nuoren vinkkelistä “epävirallisen” yhteiskunnan tarjonta voi hyvinkin olla paljon houkuttelevampi juttu kuin virallisen yhteiskunnan virallinen putki. Jos huumeita kouluun pikkuisen myymällä saa 20 puntaa, se on paljon rahaa 13-vuotiaalle. Ajatus järkevästä kuukausipalkasta joskus kolmekymppisenä on tähän verrattuna ehkä hieman etäinen asia. Epärikollisissa klikeissä taas on tarjolla arvonantoa juuri nyt heti jos pärjää joukon ydinjutussa hyvin ja noudattaa porukan sääntöjä. Arvonantoakin olisi tarjolla joskus 30-40 -vuotiaana, mutta onko malttia odotella?
Kun virallinen yhteiskunta palkitsee tuskan ja epävarmuuden kautta ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, osa ryhtyy etsimään oikoteitä, aivan kuin osa hengeltään heikoista muslimeista ryhtyy etsimään oikotietä paratiisiin 72 neitsyen luo.
Jätämme hetkeksi teinit ja ruodimme Soininvaaran näkemystä.
Länsimaita todellakin näyttäisi vaivaavan se, että ne ovat tulleet valmiiksi. Kukaan ei enää oikein keksi mitään uutta ja radikaalia parannettavaa, joten politiikka on nysväämistä pikkujuttujen kimpussa. Maltillisen vasemmiston kannatuksen lasku koko Euroopassa on oire juuri tästä. Vasemmistoa on pidetty perinteisesti jonkunnäköisenä muutosvoimana, mutta koska se sai toteutettua muutoksensa jo 20-40 vuotta sitten maasta riippuen eikä ole kyennyt juurikaan aatteena uudistumaan, siitä on tullut konservatiivinen muutoksenvastustamiskerho. Tämän päivän muutosvoima olisi oikealla tai vihreässä suunnassa, mutta ne ovat pidemmän tai lyhyemmän historiansa vankeja ja toistaiseksi kyvyttömiä tekemään mitään. Vihreät
Huolimatta siitä, että länsimaat ovat tulleet valmiiksi, meillä on edelleen sama virallisen yhteiskunnan putki kuin aina ennenkin. Koulutusta, lisää koulutusta ja työtä jonkun muun ehdoilla yhteiskunnan hoitaessa hirvittävän paljon erilaisia asioita. Yhteiskunnallinen vaikuttaminenkin tarjoaa mielenkiintoisia vaihtoehtoja vain kun on yksittäisen blogistin asemassa. Hyppääminen politiikkaan mukaan jonkun puolueen tai kerhon äänitorveksi rajoittaisi jo itsessään varsin runsaasti sallitun ajattelun raameja. Paradoksaalisesti, mitä pidemmälle poliittisessa koneistossa pääsee, sitä vähemmän vapaa on ehdottamaan muutoksia mihinkään asiaan, sillä poliittinen koneisto on itseään täydentävä ja sisäänrakennetun konservatiivinen.
Kun ihminen voi olla tässä aparaatissa joko muutoshaluinen tai muutoskykyinen muttei molempia samaan aikaan, on tästä tullut samanlainen hiirenharmaa umpikuja kuin yhteiskunnan virallisesta putkestakin.
Palaamme takaisin teineihin.
Nyt mellakoiden jälkimainingeissa aikuisten koko tarmo näyttää keskittyvän siihen, miten saataisiin vähennettyä erilaisia alakulttuureja ja motivoitua suurempi joukko valitsemaan tuon virallisen putken. Mutta onko tämä enää oikea tie? Tarvitsemmeko me lisää saman polun kulkijoita vain siksi, että vallankahvalla olisi laiskempaa? Vai pitäisikö ryhtyä muuttamaan valmista maailmaa siihen suuntaan, että muitakin tapoja elää olisi olemassa?
Teinin vinkkelistä ongelma on se, että kun hän 13-vuotiaana hyppää kuvitteellisesti aloittelevien rap-artistien piireihin, tämä valinta on oikea vain, jos hänestä tulee menestyvä rap-artisti. Jos hänestä ei sellaista tule vaan 25-vuotiaana pitäisi mennä töihin, hänelle ei ole tarjolla oikeastaan mitään. Valinta virallisesta putkesta olisi pitänyt tehd lapsena ja nuorena, mutta kun sitä ei tehnyt silloin, kelkkaan mukaan hyppääminen on vaikeaa. Ei hänellä välttämättä ole suurta intoa uraputkeen, mutta se on käytännössä tehty hänelle kuitenkin pakolliseksi.
Meillähän on runsaasti vaihtoehtoliikkeitä, jotka nimenomaan vastustavat tätä uraputkiajattelua. Tämän joukon järkevämmässä päässä on perustuloväki, jonka kaunis ajatus on tarjota ihmisille jotakin kaikissa tapauksissa mahdollistaen sen, ettei tuohon koneistoon ole pakko
Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä samalla kun meille mainostetaan erilaisten vaihtoehtoisten elämäntapojen auvoisuutta, ihmisiä ei edelleenkään onnistuta houkuttelemaan pois brändimaterialismista.
Britannian mellakoissa ydinajatus oli se, että varastettiin merkkitavaraa.
Sosiaaliturvalla ja tukiaisilla on varaa ruokkia ja vaatettaa itsensä, mutta merkkitavaraan ei ole varaa. Siitä katkeroituneena merkkitavaraa käytiin varastamassa. Sosiaaliturva ei varmasti ole tässä maassa täydellinen ja mukava rakennelma, mutta sillä tulee toimeen jos tämän tien valitsee. Vaikka parannamme sosiaaliturvaa kuinka, on käsissämme ongelma, jos väki katkeroituu siksi, että heillä ei ole varaa tietynmerkkiseen huppariin.
Samalla kun mietitään sitä, miten yhteiskunnat saataisiin sulattamaan hieman leppoisampia elämäntapoja, pitäisi samalla päästä eroon brändiajattelusta. Paradoksaalisesti nuorisolle markkinoidaan kalliita vaatteita ja lohduttoman epäherrasmiesmäisiä töppösiä rebel -teemalla. Jos ostaa tämän merkkisen t-paidan, on ihan äärettömän kapinallinen ja kapina hyvä. Nyt sitten mainonta meni perille vähän paremmin ja kun 10000 kertaa valmistushintansa maksavaan t-paitaan ei ollut varaa, kapinalliset kävivät varastamassa niitä.
Tämä yhtälö on todellinen haaste.
Näyttää aivan selvältä, että ihmiset haluavat elää hieman vapaammin ja tehdä ainakin osin omia valintojaan poukkoillen ajoittain ulos virallista hyvää edustavasta putkesta. Näin olkoon, mutta kun samalla kytee ajatus siitä, että Jonkun Muun pitäisi rahoittaa brändikeskeinen elämä, ajetaan päin seinää.
Sekä ideologisesti että taloudellisesti.
blog comments powered by Disqus