Nettipiratismi on taas esillä, kun sen kerrotaan uhkaavan peräti miljoonaa luovan työn työpaikkaa. Halukkaat voivat lukea tämän tilaustyölööperin täältä.

Miekat ja peitset esiin, hyvät naiset ja herrat. Suurin ja useaan kertaan kirjoittamani mörkö vaanii sivulla 19. Oikeastaan tarvitsemme vielä liekinheitintäkin.

Tällä sivulla kuvataan vuokaaviona se, miten piratismin aiheuttamat tappiot ja menetetyt työpaikat on oikein laskettu. Uskollisemmat lukijani ja muutkin asiaa hieman ajatelleet huomaavat tietysti oitis, mikä kuvassa on poskellaan. Siellä on mystinen numero “substitution rate”, jolla arvataan, paljonko tuotteita olisi käynyt kaupaksi piratismin sijaan jos ja jos.

Tämä luku yksinään on hatusta tempaistu ja arvoton. Sitä on todennäköisesti selvitetty jonkunnäköisen gallup-kyselyn metodein yksittäistä tuotetta koskien, sillä mitenkään muuten tuota ei voi selvittää edes näennäistieteellisesti. Metodin vika on ilmeinen, sillä se ei ota huomioon mitenkään asiakaskunnan käytettävissä olevia tuloja. Useimmilla ihmisillä on varaa ostaa mikä hyvänsä yksittäinen teos, mutta jos vuodessa piratisoidaan sata leffaa ja sata levyä uusimpia rap-taivaan kiintotähtiä, tilanne muuttuu. Kohderyhmänä tällä tuotannolla on pääosin teini, ja teinit eivät piehtaroi rahassa.

Jos he ostavat yhden leffan, he jättävät jonkun toisen leffan ostamatta, sillä rahaa ei tullut mistään lisää. Vaihtoehtoisesti he eivät käy elokuvissa aivan samaa määrää, osta tietokonepelejä tai jotain. Mikään tutkimuksessa kerrottu ei anna ymmärtää, että asiakkaat olisivat valmiita tinkimään perjantaisesta nallelimsa-annoksestaan kyetäkseen ostamaan enemmän viihdettä, ja tähän asiaan muutenkin palaan hieman myöhemmin.

Kun tutkimus ei mitenkään käsittele asiakaskunnan rahavaroja ja osoita, että nyt rahaa menee säästöön X euroa kuussa siksi kun viihde piratisoidaan, meidän on oletettava yleiseen elämänkokemukseen vedoten, että valtaosa ei tätä säästötoimenpidettä tee, vaan jokseenkin kaikki menee mikä tuleekin. Missään ei siis vaani 240 miljardia, joka olisi aivan tuosta vain viihdejättien ulottuvilla jos lainsäätäjä ymmärtäisi antaa viihdebisnekselle poliisinvaltuudet pamputtaa epäiltyjä rosvoja ja suorittaa teleurkintaa.

Toinen tämän selvityksen ongelma liittyy työpaikkojen menetykseen. Kerrotaan, että niitä menee ihan kamalasti ja nyt viidebisnes työllistää niin ja niin monta miljoonaa ja prosenttia ja kohta taivas putoaa niskaamme ja kamalaa. Tutkimuksessa kuvataan kaksi eri tapaa mitata näitä työpaikkoja, KEA ja WIPO. WIPO tulkitsee asiat laajemmin ja KEA suppeammin. Tutkimuksessa käytetään KEAa, mutta sitä maagisesti täydennetään niin, että mm. vähittäiskaupan puotipuksut ovat näitä Euroopan selkärankana toimivia viihdetyöläisiä.

Tässä ei tietenkään ole päätä eikä häntää, sillä vaikka piratismia ei olisi ollenkaan, kaupat ovat hätää kärsimässä, sillä ihmiset ostavat viihdettä verkossa. Enenevässä määrin digitaalisesti, tai perinteisemmin play.comista tai amazonista savikiekkoja. Valtavat prime location -Mediamarktit eivät enää ole toimiva konsepti, mutta se ei johdu piratismista vaan bisneksen muuttumisesta. Piraatteja voidaan syyttää, mutta tosiasiallisesti näiden kauppojen kuolema on edessä muutenkin, on piratismia eli ei. Näin ollen esitetyt laskelmat siitä, kuinka monta työpaikkaa pelastuisi, ovat tuulesta temmattuja, sillä työntekijöiden suuri massa on jotain aivan muuta kuin luovan työn tekijöitä.

Suurin epärehellisyys perustuu kuitenkin juuri asiakkaiden rahankäyttöön kokonaisuutena.

Vaikka kaikki esitetyt “substitution rate” -arviot pitäisivät paikkansa ja viihdebisnes oikeasti saisi laskemansa miljardit, järjestelmään ei tullut yhtään uutta rahaa tämän numeromagian seurauksena. Kuluttajien käytössä oli yhtä paljon rahaa, ja kun valtaosa eurooppalaisista talouksista ei säästä muuta kuin omistusasuntoaan kiinteällä kuukausierällä, missään ei ole kätkettyä kaivoa, josta miljardit ammennetaan. Jos viihdeteollisuus saa lisää 240 tai 420 miljardia, tämä on pois muusta kulutuksesta, sillä tuon summan ylimääräisenä kiertoon pulauttavaa runsaudensarvea ei ole olemassa.

Mistä se saattaisi olla pois? Tuskin asumismenoista, sähkölaskusta tai ruokalaskusta. Liikkuakin pitää, eli autoilun tai joukkoliikenteen kustannukset pysyvät. Väitän sen olevan merkittävältä osin pois palvelujen kulutuksesta. Näin siis viihdejättien pääkonttorien liepeillä siipeilevät loiseläjät voivat paksusti ja heitä voidaan palkata lisää, ja samalla paikalliset palvelusektorit näivettyvät ja irtisanovat väkeä.

Euroopan työpaikkojen balanssi ei siis ole läheskään niin yksinkertainen asia kuin tutkimus antaa ymmärtää. Jos kävisi kuten minä epäilen, eli enemmän rahaa saisi pääomavaltainen viihdeteollisuus ja vähemmän rahaa saisi työvoimavaltainen palvelutuotanto, työpaikkatase olisi tukevasti miinuksella jos piratismi poistuisi kokonaan ja kaikki nämä näennäismiljardit päätyisivät viihdeteollisuuden kassaan.

Joten taas meitä on petkutettu, aivan kuten jokaisen kerran kun piratismiasia on esillä. Kun huiputuksen metodikin on kerta toisensa jälkeen sama, minua ihmetyttää, miksi asiaa ei pidetä mitenkään esillä ja vaadita näitä tutkimuksia julkistavilta ja voimakkaasti säestäviltä tahoilta jotain kannanottoa näihin ongelmakysymyksiin. Voinhan minä toki näkemyksineni väärässäkin olla, mutta kun joka kerran puhvelinkokoinen aukko on nimenomaan asiakaskunnan rahankäytössä ja muuttuvan kulutuskäytännön seurannaisvaikutuksissa muualla taloudessa, esitän arvauksena, että asiaa ei käsitellä, sillä tulokset olisivat näiden tutkimusten teettäjille kiusallisia.