Naisten päivän rutiinikatkeruus

Tänään vietämme kansainvälistä naisten päivää.

En ole koskaan ollut teennäisten ja sisällöttömien eleiden kannattaja, joten

ruusupuskan ostaminen siksi kun sellainen pitää ostaa juuri tänä päivänä, ärsyttää minua henkisesti kovin, sillä kauniit teot vaikuttavat paljon spontaanimmilta jos niitä ei erityisesti rummuteta lehdistössä ja mainoksissa. Jos tosin joku haluaa niin tehdä, ei asia oikeastaan edes kuulu minulle.

Naistenpäivällä on vankan sosialistiset juuret, ja ehkä tästä syystä sen sisältö on jäänyt useille hieman hämäräksi. Onko kyseessä juhlapäivä, itseruoskintapäivä, katumusharjoitus, menneidenmuistelemispäivä vai yksi arkipäivä muiden joukossa?

Kun analysoin päivän viestintää julkisessa sanassa, minua vaivaa kovin, miksi niin kovin moni kirjoittaja vaikuttaa olevan kovin katkera jostakin. En ymmärrä, mitä tarkoitusta palvelee naisille suunnattu kirjoittelu, jossa heitä naistenpäivänä muistutetaan siitä, kuinka täydellisen päin helvettiä kaikki asiat heillä ovat. Teemat ovat täsmälleen samat vuodesta toiseen. Ymmärrän ongelmien esille nostamisen siltä osin kuin ongelmia oikeasti on, mutta äänensä tuntuvat saavan kuuluviin myös ne, jotka keksivät ongelmat korviensa välistä, ovat täydellisen vakuuttuneita niiden olemassaolosta ja yrittävät lietsoa epäsopua ja pahaa mieltä muille tällaisen humpuukin perusteella.

Käsittelen tässä kaksi ilmeisen pohjatonta hölynpölyn kaivoa.

Ensimmäinen näistä on naisten määrä pörssiyritysten ylimmässä johdossa. Tätä on sekä uutisoitu että käsitelty kolumnityyppisesti ja kaikki ovat sitä mieltä, että takapakkia on menty aivan mahdottomia määriä ja asian tueksi on näyttää tilastotietoja. Tämä tilasto on varmasti aivan todellinen ja faktoihin perustuva, mutta rajoittamalla tarkastelu pörssiyrityksiin, saadaan aikaiseksi joko perusteiltaan vääristynyt tulos tai ainakin perusteltu epäily siitä, että asiaa ei ole tutkittu oikealla tavalla.

On totta, että ylimmässä johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä. Näyttämättä on sen sijaan se, mistä tämä johtuu. Se voi johtua syrjinnästä, mikä on näiden kirjoitusten viesti joko avoimesti tai kätketysti. Jos tämä on keskeinen syy, silloin meillä on ongelma. Sen sijaan se voi johtua myös siitä,

kuinka innokkaasti naiset ja miehet keskimäärin pyrkivät näihin tehtäviin. Kun puhutaan pörssiyritysten ylemmästä johdosta ja jätetään julkinen sektori tarkastelun ulkopuolelle, saadaan aikaiseksi tilanne, jossa ei ole käsiteltävänä yhtään avoimeen hakuun perustuvaa henkilövalintaa. Yleensä firmat täydentävät ylintä johtoaan joko firman sisältä ylentämällä tai ulkoa täsmärekrytoimalla, sillä kukaan ei jaksa lukea satojen tai tuhansien hullujen hakemuksia ja haastatella latvastaan lahoa väkeä.

Minulla ei ole tarjota asiaan mitään tilastotietoa, mutta kaivelen muistini kätköistä julkisen sektorin hakuprosesseja. Niissähän hakijalista on julkinen ja ylimpien tehtävien tapauksessa myös julkistetaan lehdissä. Vankkaan mutuun perustuen väitän, että hakijoista yli 80% on miehiä. Ei ole täysin harvinainen sellainenkaan suurvisiirin virantäyttöprosessi, jossa hakijana ei ole yhtään naista. Toisaalta kun naisia hakijoina on ollut (Suomen pankin Sinikka Salo ja Sisäministeriön Ritva Viljanen), heillä näyttää olevan kyllä mahdollisuus tulla valituksi. Ainakin julkisella sektorilla.

Yksityisellä sektorilla lehdistö ei saa mitään vihiä tehtävään “hakeneista”, sillä hakuprosessi on eräänlaista kilvoittelua ja pyrkyröintiä firman sisällä. Erityisesti tämä korostuu kun yritetään päästä pikkupomotasolta keskijohtoon, josta sitten ponnistetaan ylempään johtoon. Ovatko naiset ja miehet yhtä aggressiivisia keskimäärin, vai onko itseään intomielellä johonkin tehtävään myyvässä ja lobbaavassa joukossa enemmän miehiä kuin naisia? Minun kokemukseni tästä asiasta ei riitä, sillä omat osastoni ovat olleet niin toivottoman miesvaltaisia nörttikerhoja, että niistä ei saa kattavaa otosta. Baltiassa osasto oli naisvaltainen, mutta kulttuuri niin täydellisen vinksallaan miesten ja naisten töiden osalta, ettei siitäkään mitään yleistä voi päätellä.

Pidän ainakin mahdollisena, että sukupuolten välillä on tässä asiassa ero käytöksessä. Toinen sukupuoli olettaa enemmän tulevansa huomatuksi meriittien takia ja toinen sukupuoli sen takia, että yrittää tehdä itseään huomatuksi. Kun markkinoinnin voima on tunnustettu kaikkialla muuallakin, tällainen ero voi olla varsin hankalasti korjattavissa, sillä se edellyttäisi ihmisten uudelleenkouluttamista ulos omaksumistaan rooleista, mikä on perinteisesti ollut varsin haastava homma.

Erityisesti jos kyse on tästä, ongelma ei ratkea sillä tavalla, että otetaan lisää naisia tekemään näitä valintoja, mikä on yksi toisinaan toistettu väite. Kun katsotaan tämän päivän tv-viihdettä, huomataan, että se on lähes kokonaan tehty naisille. Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että naiset tekevät länsimaisissa perheissä kaikki muut kulutusvalinnat paitsi valitsevat auton (no, osa valitsee kyllä jo senkin) ja kaljamerkin, ja näiden mainostamiseen miehille riittää mainosslotteja tylsämielisimmässä sianrakon potkinnassa tai aivottomimmassa nyrkkeilyssä. Kaikki muu mainonta suunnataan naisille, ja näin tuskin tehtäisiin, jos naiset olisivat sukupuolensa perusteella immuuneja markkinointiviestinnälle.

Eivät he ole vaan lankeavat sen edessä loveen aivan samoin kuin miehetkin, joten uraohjuskiipimiskilpailussa hyvin toteutettu mainoskampanja menee helposti meriittien ohi, vaikka valinnan tekisi lätkähallillinen naisia.

Toinen perinteinen kivireki ovat sukupuolten väliset palkkaerot.

Naisen euro ei ole 80 senttiä. Se ei ole euroa, mutta se ei ole 80 senttiä. Pöhköimmissä päivän puheissa maristaan siitä, että kuntasektorilla koulutetut naiset tienaavat huonommin kuin kouluttamattomat miehet.

Se, että eri tehtävistä maksetaan eri palkkaa, ei ole yllätys ja uutinen kenellekään. Siinäkään ei ole mitään uutta, että palkat alojen välillä eivät määräydy millään kovin loogisella perusteella, vaan yksinkertaistetusti kyse on pienimmästä hinnasta, jolla joku saadaan tuo työ tekemään. Ammattiliittojen myyntikartellit ovat tietysti pakkaa duunarihommissa sekoittaneet ja hyvä niin, mutta meillä ei ole mitään sellaista pyhää kirjaa, joka kertoo, että kirjastonhoitajalle pitää maksaa enemmän kuin hitsarille, sillä kirjastonhoitaja on opiskellut innokkaammin tai hänen työnsä on tärkeämpää.

Varmasti meillä on palkkakuoppa-alojakin. Näiden kuoppien korjaaminen julkisella sektorilla on vaikeaa, sillä kuntasektorin rahapula on krooninen ja väkeä töissä paljon. Jos kaikkien palkkoihin laitetaan muutama satanen kuussa lisää, kunnallisvero raketoi, sillä tuota rahaa ei kukaan yksityisellä sektorilla ensin tienannut ja maksanut veroina. Näiden palkkakuoppien korjaaminen on kuitenkin työmarkkinakysymys eikä tasa-arvokysymys. Jos kapitalisti ei kyykisty vaikka kuinka yritetään kyykistää, alan neuvotteluvoima ei vain ole kaksinen ja se vaikuttaa siihen, millaisia etuja ala tulee jatkossa tarjoamaan.

Kun kukaan ei pakota naisia “naisten töihin” ja miehiä “miesten töihin”, paras tapa päästä eroon epäreiluna kokemastaan palkkauksesta on vaihtaa alaa. Kun tekijöiden määrä vähenee ja työ on kuitenkin tarpeellista, alkavat palkat nousta kun tekijöistä on pulaa, ja samalla osa pääsee parempien palkkojen pariin pelkästään parempipalkkaisen työn valitsemalla. Tätä ei kuitenkaan naistenpäivämarinoissa käsitellä koskaan, sillä se antaisi ymmärtää, että pitäisi itse tehdä jotakin

eikä vain odottaa, että Joku Muu korjaa epäreiluna pidetyn tilanteen. Vaikka syyllinen olisi millainen Jellonaklubin salaliitto, ratkaisun avaimet on helppoa ottaa tämän klubin jäsenten käsistä pois jos vain halutaan. Helpompaa on kuitenkin keskittyä syyllisten etsintään, joka ei tuota mitään. Anteeksiantamaton virhe on sen sijaan väittää sukupuolten välisen palkkaeron tarkoittavan sitä, että ahtaaja tienaa paremmin kuin sairaanhoitaja, sillä tällöin keskustelusta häivytetään kokonaan mahdollisuuskin pureutua selittämättömään ja väärään palkkaeroon.

Selittämätön palkkaero on ongelma ja kannatan lämpimästi kaikkia sellaisia keinoja, joilla se yritetään kaivaa esiin, paljastaa sen syyt, korjata ja rakentaa mekanismi, jolla tämän palkkaeron syntyminen jatkossakin estetään. Siihen minulla on pari ideaa, mutta kirjoitan niistä toiste.

Tänään olen saanut lukea huomattavan harvoja naisten kirjoittamia, tätä asiaa liippaavia kirjoituksia, joissa on peruspositiivinen sävy. Onko joku erityinen syy, miksi naistenpäivä nostaa esille juuri känisevimmät ämmät eikä ihastuttavimpia ja näkemyksellisimpiä naisia?

Etsiessäni edes yhtä rakentavaa kirjoitusta, törmäsin Jaana Pelkosen kirjoitukseen, joka on sävyltään positiivinen ja sisällöltään melko järkevä, mutta joka toi mieleeni vielä kolmannenkin naistenpäivän klišeen, joka herätti ajatuksia. Paranevatko asiat oikeasti sillä tavalla, että naiset alkavat tukea toisiaan? Onko kyse todella kahden vihollisleirin välisestä taistelusta, jossa miehet ryhmittyvät toisiaan pönkittämään ja naiset toisiaan ja nämä kaksi leiriä ottavat jotenkin yhteen?

Vai poistuvatko todelliset tasa-arvon ongelmat vasta sitten, kun tällainen leiriajattelu onnistutaan hylkäämään ja ryhdytään kohtelemaan ihmisiä yksilöinä eikä sukupuolensa edustajina ja jonkun painostusryhmän työmuurahaisena? En ole tasa-arvotyön timantinkovin asiantuntija, mutta veikkaan pysyvien ratkaisujen löytyvän lähempää tätä ajattelua kuin vahvaa blokki- ja kuppikuntamenoa.

Kuvitellut tasa-arvon ongelmat ovat siitä kiitollisempi työsarka, että niitä voi tarvittaessa hoitaa terapiassa.

blog comments powered by Disqus