Jotenkin tuntuu, että Ahtisaari on palkintonsa ansainnut.

Kun miettii rauhanpalkinnon saajia, heistä neljäsosa on täysiä äititeresa-tyyppisiä kelmejä, joilla on oikea brändi. Puolet ovat byrokraatteja, jotka saavat palkinnon viran puolesta vaikka he tekevät vain työtään. Tähän joukkoon kuuluvat muunmuassa YK:n entiset pääsihteerit. Neljäsosa on sitten niitä, jotka ovat urallaan saaneet aikaan jotain merkittävää.

Tähän joukkoon kuuluvat mm. Nelson Mandela, Frederik de Klerk, Aung San Suu Kyi ja joukko muita. Tähän joukkoon lasken Ahtisaarenkin. Namibian irrottaminen apartheid-ajan Etelä-Afrikasta ei liene ollut helppo homma kuten ei myöskään Aceh-diili. Kosovonkin kanssa Ahtisaaren tehtävänanto lienee enemmän ollut kulisseissa se, että tarpeeksi arvostettu diplomaatti epäonnistumalla osoittaa, ettei neuvotteluratkaisu ole mahdollinen vaan asia on ratkaistava joko serbejä miellyttäen tai albaaneja miellyttäen, kompromissi ei tule kyseeseen.

Ahtisaaren arvostus kaikin puolin lienee ulkomailla suurempi kuin Suomessa, jossa hänestä muistetaan lähinnä kävelytyyli ja joku laastari otsassa -episodi. Oikeastaan hänestä pitäisi Suomessa muistaa ennen kaikkea se, että hän arkisti presidentti-instituution itsevaltaisen Kekkosen ja kryptisen Manun jälkeen tehden presidentistä normaalin politiikan toimijan eikä mystistä norsunluutornissa istujaa.

Se, että muistamme vain yhden laastarin ja kävelytyylin kertoo ehkä enemmän meistä kuin Ahtisaaresta.