Kauppalehti tietää kertoa meille jonkun mainostoimistoheebon käsityksen siitä, miksi Ruotsissa on enemmän maailmanluokan brändejä kuin Suomessa, jossa on vain Nokia.

Vika on kuulemma suomalaisissa johtajissa, jotka nyt vain ovat helvetin huonoja. Ja kun syy on löytynyt näinkin yksinkertaisesti, tilannetta on turha pohtia sen pidemmälle. Ensinnäkin koko analyysi on perusteiltaan pielessä, koska Suomessa on enemmän maailmanluokan brändejä kuin Nokia. Mutta koska kyseessä on mainostoimistoheebo, hän varmaankin tarkoittaa trendikkäitä kulutustavarabrändejä, joille hän itse väsää b-luokan mainoksia.

Nähdäkseni Suomessa on huomattavasti enemmän maailmanluokan brändejä. Koneen hissit ja liukuportaat ovat ainakin lähellä markkinajohtajuutta, mutta koska se on jotain tylsää ja epäkiinnostavaa b to b -juttua, se ei varmaan kiinnosta ketään. Genelecin audiokamankin brändi on huomattavasti vahvempi näitä vehkeitä tarvitsevien piirissä kuin yhdenkään ruotsalaisen, bangladeshilaista lapsityötä myyvän halpavaateketjun. Joku veneentekijäkin on saanut brändistään aika vahvan, mutta koska asiakkaina ovat sellaiset mitättömyydet kuin valtiot, rajavartiostot, puolustusvoimat ja muu epäkiinnostava sakki eikä 14-vuotiaat teinitytöt, sitäkään ei kannata varmaan laskea.

Eli brändejä on kyllä Suomessakin, mutta ilmeisesti mainostoimistodroidi ei osaa katsoa oman segmenttiajattelunsa ulkopuolelle.

Mutta sivuutetaan se. Olen katsellut johtajia muutamassa maassa, ja nähdäkseni suomalainen johtaja esiintyy edukseen kun häntä vertaa ruotsalaiseen, brittiin tai teutoniin. Jälkimmäiset pönkittävät hierarkiaa ja ruotsalainen taas ei osaa johtaa edestä silloin kuin tarvitaan, ja kaikilla kolmella on suuria vaikeuksia puhua totta. Suomalainen johtaja ei vastaa mitään jos totuuden kertominen ei ole luvallista tai jos hän ei tiedä sitä, muualla kääritään kiehtova valheiden vyyhti joko peittämään salainen totuus tai se, ettei johtaja tiedä asiasta tuon taivaallista.

Suomalaisessa johtamiskulttuurissa oli yksi ongelma 2000-luvun alun, mutta se näyttäisi olevan väistymässä. Kun internet-kupla kolhaisi Suomea kansantalouden kokoon verrattuna varmaankin eniten maailmassa kun kaikenlaisia kusinarikoita oli syntynyt sinne tänne ja niistä oli maksettu hirveitä hintoja, tämä kriisi nosti firmoissa talousjohtajat ykkösmiehiksi kun kriisit piti hoitaa jotenkin. Ja sen jälkeen kun kriisit oli hoidettu, talousnakit jäivät hommiin, joihin heitä ei olisi oikeastaan pitänyt ylentää kuin väliaikaisesti. Tämä asia on hoitunut ajalla ja nykyisin tehtäviinsä nimitettävät johtajat eivät ole pavunlaskijoita vaan oikeita henkilöitä.

Suomessa kulutustavarabrändien rakentamisen ongelma ei liity johtamiseen vaan rahoitukseen. Kun brändin rakentaminen tarvitsee satoja miljoonia ja Suomen riskisijoittajat pyörittävät tähän verrattuna taskurahoja ja lisäksi mahtuvat kaikki samaan Kovasen taksiin, rahaa ei saa mistään. Julkinen yritysrahoitus taas pyörii alue- ja sosiaalipolitiikan ympärillä eikä paikkaa yksityisen sektorin riskirahoituksen puutetta paitsi jos sijoittaa firmansa johonkin kepulaiselle alueelle.

Näin suomalaiselle firmalle oikeastaan ainut tie kansainvälistyä kulutustavaramarkkinassa on myydä ideansa jollekulle muulle, jolloin hyvät ideat päätyvät muiden firmojen brändeiksi. Tämä ei johdu johtamisesta vaan siitä, että riskirahaa on heikosti saatavilla.

Varmasti johtamista kuuluu tarkastella kriittisesti ja katsoa, mitä voidaan parantaa. Nähdäkseni tämä ei kuitenkaan ole koskaan ollut suomalaiselle yrityskulttuurille ongelma, koska Suomessa ei ole kovin vahvaa “not invented by us” -asennetta. Jokusen rajat ylittävän fuusion nähneenä olen aivan vakuuttunut siitä, että suomalainen johtaja on avoimempi omaksumaan Ruotsissa keksityn hyvän idean kuin ruotsalainen tai tanskalainen Suomessa keksityn. Joten jos parannettavaa on, sitten parannetaan.

Mutta vaikka firma olisi kuinka innovatiivinen, riskirahan saaminen ulkomailta on paljon vaikeampaa kuin sen saaminen kotimaasta. Kotimaassa joku tuntee jonkun joka tuntee jonkun ja tietää, että firman vetäjät ovat hyviä tyyppejä eivätkä nysväreitä. Mutta amerikkalainen sijoittaja ei tiedä tätä ja casen pitää olla paljon pomminvarmempi ennen kuin ulkomainen sijoittaja lähtee mukaan.

Tätä asiaa voisi miettiä joskus eikä vain todeta johtajien olevan perseestä, joten selvästikään ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin poistaa johtoryhmästä pari tuolia ja pistää musiikki soimaan.