Mieleen tuli juurikin äsken yksi äärimmäisen uhanalainen korkeakulttuurin muoto. Nimittäin aivan tavalliset korttipelit.

En tarkoita tv-kameroiden edessä pelattavia uhkapelejä enkä myöskään erinäköisiä hyvin markkinoituja keräilykorttipelejä. Mutta on jotenkin vaikea kuvitella, että windows- ja playstation-sukupolvista kovinkaan moni osaisi pelata huutopussia, tuppea tai canastaa. Bridge ehkä pysyy jotenkin hengissä lähinnä siksi, että se on jonkunnäköinen kilpapeli ja vaikka seurat lienevät keski-iältään aika korkeita, pelillä on silti toivoa. 80-luvun puolessavälissä tietokonepelit olivat yksin pelattavia c64-pelejä, joten jos kaverien kanssa pelasimme jotakin, pelasimme korttia. Jokusenkin kerran tuli läiskittyä canastaa suunnilleen yön läpi välillä saunassa ja nakkikioskilla käyden.

En minä sano, että nykyiset pelit ja harrasteet ovat huonompia. Mutta hiukan taktista tai psykologista silmää vaativat korttipelit ovat hieno laji nekin ja on tavallaan aika harmi, ettei niille riitä enää aikaa sähköisen viihteen aikakautena.