Lehdistön vastaisku

Toistan taas itseäni, mutta mikäpä erinomaisia lähteitä plagioidessa.

Lehdistö näyttää HS:n johdolla olevan voimaperäisesti kampeamassa Vanhasta pois pääministerin paikalta. Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että mies joutaisi mennä, mutta se olisi pitänyt tehdä ajat sitten ennen kuin lehdistö ryhtyi häntä kaatamaan.

Demokratia tarvitsee toimivan tiedonvälityksen, mutta perinteisesti lehdistö on ollut neljäntenä valtiomahtina myös vallankäyttäjä. Itse näen koko nykyisen sirkuksen pelkästään yrityksenä pönkittää tämän vallan rippeitä, sillä tuo valta on kovaa vauhtia katoamassa kahdestakin syystä. Maailmanlaajuinen ilmiö on se, että nuoriso ei lue lehtiä, ja suomalainen erityispiirre on se, että Ahtisaari ja Lipponen kieltäytyivät kategorisesti tekemästä mitään lehdistöä miellyttääkseen, joten perinteiselle lehdistön mahdollisuudelle hyppyyttää poliitikkoja tuli kerralla piste.

Nyt näyttäisi olevan käynnissä valtapeli ja voimannäyttöyritys. Pystyykö HS kaatamaan Suomesta pääministerin, eli pitääkö pääministerin nauttia Erkon vai eduskunnan luottamusta? Matti Vanhanen ei ole menettänyt uskottavuuttaan tai luottamustaan, sillä kepulaisena
IMG_3793_3
hänellä ei ole koskaan ollut kumpaakaan. Pääministeri on maalannut itsensä nurkkaan ja hallituskumppanit voivat viedä häntä kuin pässiä narussa, mutta siitä huolimatta en katso, että HS on se taho, joka asiassa saa käyttää valtaa.

Nyt se kuitenkin yrittää. Jos se saa painostettua Vanhasen eroamaan, seuraava pääministeri on huomattavasti nöyrempi ja lehdistö yleensä ei taatusti päästä poliitikkoja unohtamaan, keille heidän kuuluu olla kiitollisia ja keiden mandaatilla he oikeasti ovat tehtävissään.

Tällaisia tempauksia tullaan näkemään jatkossakin. Tiedotusvälineiden mahdollisuus käyttää valtaa sensuroimalla mielensä mukaan sitä, mitä kansalle kerrotaan ja missä sävyssä, on kovaa vauhtia katoamassa. Kun internet-kirjoittelu saa onnistuessaan enemmän nuoria lukijoita kuin lehden verkkoversio, halukkaille on tarjolla myös kaikkia niitä näkökulmia, jotka perinteinen media on perinteisesti vaiennut kuoliaaksi. Toisaalta rinnalle on noussut myös perinteisen median ja vapaan kansalaiskeskustelun välimuotoa edustavia (verkko)julkaisuja. Sisältö on pääosin toimitettua, mutta kirjoittajat joko täysin tai melkein vapaaehtoispohjalta, ja jokainen kirjoittaja edustaa lähinnä omaa näkemystään eikä lehden omistajan näkemystä.

Nettikirjoittelusta voidaan nostaa esimerkeiksi Soininvaara ja Halla-aho hyvin eri laidoilta poliittista kenttää. Kumpikaan ei ole ollut aikoihin median lellikki. Halla-aho ei ole ollut sitä koskaan poliittisesti harhaoppisena, ja Soininvaara lakkasi olemasta sitä sen jälkeen kun naisbuumissa sinänsä oikeaoppista poliittista agendaa esittämään haluttiin nostaa nuoria naisia eikä keski-ikäisiä miehiä. Siitä huolimatta molemmat olivat viime vaaleissa puolueidensa ääniharavia ja valtakunnallisellakin listalla merkittäviä tekijöitä.

Itse näen asian niin, että aktiiviseen poliittiseen vaikuttamiseen pyrkivä journalismi on tiensä päässä. Poliittisia kirjoituksia on yksinkertaisesti liikaa kaikkialla muualla, ja yhden ainoan oikean totuuden esiintuomiseen perustunut "sitoutumaton" media ei pysty enää suodattamaan sitä, mitä kansa näkee ja kuulee. Nyt tämä journalismin muoto yrittää vielä vastaiskua saadakseen tekohengitystä, mutta niin vähän kuin Matti Vanhasesta pidänkin, oikeastaan toivon, ettei se onnistu.

Jos lehdistö onnistuu, se kuvittelee olevansa kuninkaantekijä jatkossakin. Jos se ei onnistu, siellä joudutaan miettimään uusi rooli perinteisen vaikuttamisen sijaan, ja tämä rooli on se, mitä ammattilehdet tekevät jo nyt: asioiden ja niiden taustojen selvittäminen asiantuntevasti. Tätä ei internet-kansalaisjournalismi tee aivan automaattisesti, sillä kun kirjoittajasta ja hänen motiiveistaan ei ole mitään tietoa, lähdekritiikki on vaikeaa, ja näin mahdollisuus luottaa lukemaansa rajallinen.