Tämä on lukemisen arvoinen uutinen. Asia ei sinänsä ole mitenkään yllättävä, mutta se on, että asiaa ei ole tässä sävyssä juurikaan nostettu esille.

Törkeä pahoinpitely on vakava rötös eikä enää mikään mitenkään järkevästi selitettävä ja vähäteltävä asia. Siitä huolimatta naisjärjestöjen dominoimassa julkisessa keskustelussa pidetään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa jotenkin erityisenä ja erityishuomiota ansaitsevana. Tämä esimerkkiteksti on Kokoomusnaisten pamfletista

Naisiin kohdistuva väkivalta on edelleen suuri yhteiskunnallinen ongelma Suomessa, minkä torjunta kaipaa tekijäänsä. Suomi on poikkeuksellisen väkivaltainen maa länsimaiden joukossa. Joka viides nainen kokee elämänsä aikana väkivaltaa. Maahanmuuttajanaisten kohdalla tilanne on vielä heikompi. Pakolaisleireiltä tulleista naisista lähes jokainen on väkivallan uhri. Lyömiselle ei ole koskaan hyväksyttävää syytä. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei saa väheksyä miesten kärsimän väkivallan perusteella. Kokoomusnaiset tahtovat puhua naisiin kohdistuvasta väkivallasta avoimesti Suomessa Tarvitsemme naisrauhalain, joka tunnistaa naisiin kohdistuvan väkivallan erityispiirteet.


Naisasialiitto Unioni puolestaan lausuu meille näin:
Yhdistys pitää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa yhtenä suurimmista sukupuolten välisen tasa-arvon ongelmakohdista, johon tulee viimeinkin puuttua hallituksen taholta.
.....
Naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen työ Suomessa on vakavasti aliresurssoitua, eikä sukupuolittuneeseen väkivaltaan ole Suomessa puututtu hallitustasolla riittävällä vakavuudella. Naisiin kohdistuva väkivalta aiheuttaa valtiolle vuosittain merkittäviä kustannuksia mm. terveys-ja sosiaalipalvelujen kautta. Näiden kustannusten laajuus tulisi jatkossa selvittää tarkemmin myös kansanterveydellisistä syistä.
….
Naisasialiitto Unioni pitää erityisen tärkeänä turvakotipaikkojen lisäämistä ja turvakodeissa tehtävän työn terävöittämistä siten, että väkivallan sukupuolittunut luonne tunnustetaan ammatillisen työn perustaksi.


Näitä tekstejä löytää jokainen googlella vaikka kuinka paljon, ja niiden sävy on siinä määrin samanlainen, että tulee väkisin mieleen, että niiden kirjoittajaklikki on sangen pieni, tai sitten ne lainaavat vapautuneesti toisiaan.

Ylen uutisen valossa näyttäisi siltä, ettei perheväkivallalla ole mitään erityisen sukupuolittunutta luonnetta, ja että ei ole mitään tarvetta määritellä naisia koskevaa väkivaltaa omaksi kategoriakseen omine erityispiirteineen, sillä näitä erityispiirteitä ei näyttäisi juurikaan olevan olemassa.

Jos taas lähdetään parisuhdeväkivallan vastaiseen työhön avoimesti, silloin yllä lainattujen kaltaiset kirjoitukset ja asenteet on syytä vetää vessanpöntöstä alas. Väkivaltaan pitää kenttätyössä suhtautua tapaus kerrallaan tapauksen olosuhteiden mukaan eikä tuoda sinne mitään ulkopuolisia "ammatillisen työn perustoja" vahvasti asenteellisista lähtökohdista. Lainsäädännössä ei pidä myöskään lähteä sille tielle, että naisiin ja miehiin kohdistuva (perhe)väkivalta on jotenkin eri asia, ja toisella niistä on jotain erityispiirteitä. Tästä nimittäin seuraa sangen todennäköisesti se, että jo lainsäädännönkin tasolla määritellään eri rangaistus samasta rikoksesta kun käytettävä lainsäädäntö on erilainen.

Samaten perheväkivallan vastaisessa työssä ei taatusti päästä eteenpäin, jos lähdetään siitä, että uhri on aina nainen. Väkivaltaa kokevat miehet eivät saa tästä työstä mitään apua itselleen, ja kun ihmisiä aivopestään tsaarinaikaisilla asenteilla, joissa nainen on uhri ja mies on nössö jos antaa itseään lyödä, ja silloinkin se on oikeastaan miehen syy kun meni provosoimaan tunteidensa vallassa olevaa naista, miehen on vaikea saada asiaansa ja ongelmaansa esille oikein mitenkään.

Asenneilmastossa yleisestikin on korjaamisen varaa. Naisten harjoittamaan väkivaltaan suhtaudutaan edelleen aivan liian yleisesti jonkunlaisena vitsinä. Kuvitellaan, että nainen heittäytyy tunteidensa valtaan tuosta vain, ja hänen kykynsä ajatella asioita järkevästi ja erottaa oikea väärästä olisi jotenkin alentunut vain siksi, että hän on nainen.

Tämä asenne on väärä useallakin eri tavalla. Toisaalta se luo ilmapiirin, jossa naisten törkeää väkivaltaa ei haluta nähdä ensinkään, ja koko asia maisemoidaan joksikin leikkimieliseksi tyynyn heittämiseksi kun vähän kyrsii. Toisaalta siinä luodaan sellainen mielikuva, että naiset ovat mukamas jotenkin kyvyttömiä käyttämään päätään ja lähes määritelmän mukaisesti syyntakeettomia sukupuolensa takia. Tällaiset asenteet ovat turskea tuulahdus 1800-luvulta, mutta sitkeästä vitsauksesta on kysymys, sillä näitä toistetaan tänäkin päivänä jossain muodossaan kovin, kovin usein.

Ylen uutinen sinänsä kertoo oivallisesti, että sekä naisten että miesten suorittamien väkivallantekojen takaa löytyy hyvin samanlaisia asioita: päihteet, syrjäytyminen, mielenterveysongelmat. Kun syyt ovat samankaltaisia, puheet erityispiirteistä vaikuttavat tämänkin valossa omituisilta.

Tietysti eri järjestöt saavat olla mitä mieltä haluavat ja käsitellä vain perheväkivallan yhtä kulmaa. Ei tarvitse kuitenkaan ihmetellä, jos kaikki meistä eivät ota näitä kerhoja kovin vakavasti silloinkaan, kun niillä olisi jotain oikeaa ja järkevää asiaa.