Paavo Lipponen rähisee kepulaisille “kielisodan sytyttämisestä”.

Lipposen mukaan siis “kielikiista” on Kepun aiheuttama ja suomenruotsalaisilla tai kenelläkään muullakaan ei ole asiaan osaa eikä arpaa. Tämä näkemys vaivaa minua kovin.

Minä olen nimittäin kuvitellut, että kiistaan tarvitaan kaksi osapuolta. Jos kaikki ovat samaa mieltä, kyse on konsensuksesta eikä kiistasta. Kepu on nyt ollut jonkun Pohjanmaan piirikunnallisen turnajaisen takia aktivoitunut asiassa, mutta minä kyllä muistan tämänkertaisen kielikeskustelun alkaneen jo pari vuotta sitten, ja sitä ei aloittanut Kepu. Minun muistikuvani mukaan keskustelua on käyty pitkään siilipuolustuksessa olevan kielivähemmistön ja muiden välillä, ja ainakaan minä en kykene sanomaan, kuka aloitti.

Toinen minua vaivaava elementti on se, että Lipponen antaa ymmärtää tällaisen kiistan olevan paha asia. Tästä nimittäin seuraa implisiittisesti se, että politiikka on mallillaan kunhan vallitsse konsensus, ja tuo konsensus vallitsee nimenomaan Paavo Lipposen hyväksymien näkemyksien ympärillä. Demokratia on varsin köyhää jos puolueet eivät saa tarjota Paavo Lipposen näkemyksistä poikkeavia vaihtoehtoja vaaliteemoiksi tai esille muutenkaan. Demokratia toimi suunnilleen tällä tavoin työläisten ja talonpoikien paratiiseissa kunnes tyrannit pistettiin luiskaan. Näin toimitaan edelleen siellä täällä maailmalla ja emme ole tavanneet pitää näitä maita demokratian malliesimerkkeinä.

Kieliasia erityisesti pakollisen kielenopetuksen suhteen on sellainen, jossa politiikan eliitin enemmistö on yhtä mieltä ja kansan enemmistö toista mieltä. En tiedä aikooko Kepu ottaa asian korjaamisen vaaliteemakseen vai ei, mutta jos se päättää niin tehdä, aivan turhaa selittää, että näin ei saisi tehdä tai että tätä muurahaispesää ei saisi sohia. Tällainen vaatimus on tyypillinen establishmentin edustajan näkemys. Kun oma kanta ei ole kovin hyvin perusteltavissa vastaanharaavalle rahvaalle, yritetään välttää sellaisen tilanteen syntyminen, että asiasta jouduttaisiin puhumaan.

Lisäksi Lipposen suusta näyttää hyppäävän hieman maisemoitu sammakko: “Suomen työmarkkinat ovat valtakunnalliset, osa pohjoismaisia työmarkkinoita”

Pohjoismaiset työmarkkinat ovat so pysähtyneisyyden aika. Nykyään työmarkkinat ovat ETA-alueen laajuiset. Tällä työmarkkina-alueella puhutaan kymmeniä kieliä. Ruotsi on tällä työmarkkina-alueella neljänneksitoista tärkein kieli. Euroopassa on jopa venäjää puhuvia melkein yhtä paljon kuin ruotsia puhuvia ja tässä ei ole tietysti mukana EU:hun kuulumaton idän ihme. Jos siis työmarkkina-alue on peruste jollekin, on täysin mahdotonta, että sillä voitaisiin perustella mitään, siis yhtään mitään ruotsin kieleen liittyvää.

Todennäköisesti työmarkkina-alue ei olekaan peruste millekään jos asia ilmaistaan näin.

Kun kerran tässä asiassa vallitsee selkeä erimielisyys, eikö poliittisen koneiston ja vaalikarjan ole tehtävä tämä erimielisyys ratkaista? Ilmeisesti ei, vaan status quon säilyttämisen puolesta pitää kaivaa esiin huonojen selitysten tynnyrin pohjimmaisinkin kerros. Esimerkiksi Lipposen oman puolueen sisällä ei vallitse mikään yksimielisyys kaikista kielikysymyksistä, edes etulinjassa.

Asiassa näyttää olevan jonkunnäköinen sukupolviero. Lipponen edustaa ikäluokkaa, jonka politiikan ja bisnesten etulinjaan päätynyt väki osasi aktiivisesti ruotsia, erinäköisistä syistä. Minun ikäiseni eivät enää osaa eikä osaaminen näytä ainakaan kasvussa olevan. Oudon poikkeuksen tästä muodostaa Vihreät, jotka juuri menivät nuoren etulinjansa suulla vannomaan status quon nimiin.

Kun minun ikäiseni ovat ruotsin kielen taitamattomuudesta huolimatta kiipineet herrahississä politiikassa ja bisneksissä, jopa pohjoismaisissa bisneksissä, ja taivas ei ole siltikään pudonnut niskaamme, en minä ja todennäköisesti kovin moni muukaan enää näe pohjoismaista yhteistyötä minään kielikysymyksenä vaan sisältökysymyksenä. Kun ottaa 30-40 -vuotiaita suomalaisia sekalaisen tiimin ja vastaavan Ruotsista, on melko suuri sattuma, jos suomalainen puolikas osaa ruotsia niin hyvin, että pysyy tekemään sillä bisnestä. Itse asiassa jos jätetään ruotsia äidinkielenään puhuvat pois, on harvinaista, jos joukossa on edes yksi riittävän hyvin ruotsia osaava henkilö.

Siitä huolimatta bisnes luistaa ja projektit etenevät ja vapaa-ajalla juodaan ruotsalaisten kollegoiden kanssa kaljaa ja haukutaan sosiaalidemokraatteja. Kun tällaiseen maaperään kaataa selitystä ruotsin kielen huipputärkeydestä pohjoismaisen yhteistyön takia, ei lie suurensuuri ihme, että sanoma ei oikein tunnu imeytyvän. Kun kuvataan ongelmaa, joka ei ole kokemuksen perusteella ongelma ensinkään, kuvaaja vaikuttaa ennen kaikkea hieman hassunkuriselta.