Kepu tuntuu olevan päivä päivältä enemmän sekaisin. Vanhanen muistaa välillä jotain, väliin ei, ja väliin ei oikein tiedä.

Kuten Isokallio tänään selvitti, on osoitus lahjattomuudesta, jos puolueen puheenjohtaja ei maagisesti "muista" tai "tiedä" puolueen suurimman rahallisen tukijan nimeä. On Vanhanen lahjaton tai valehtelija, hänen paikkansa ei ole pääministerinä.

Kepu on muutenkin jälleen oivallisesti tuonut julki sen, miksi en tuosta puolueesta pidä. Kaikennäköisiä tekstiviesti- ja sähköpostiuhklailuja kiertää, joissa patistetaan kepuleita seisomaan katastrofaalisen puoluesihteerin Jarmo Korhosen takana. Uhkauksen viestinnästä tekee se, että Korhosen lähdön ilmoitetaan johtavan muihinkin henkilövaihdoksiin, millä epäilemättä tarkoitetaan puheenjohtajan vaihtamista.

Maalaisliitto on toiminut jo iät ajat tällaisen kaksinapaisen politiikan ympärillä: puheenjohtaja ja puoluesihteeri ovat ennenkin olleet aivan eri planeetalta, sillä näin puolueen eri valtaklikit saavat aina edustajansa lähelle vallankahvaa. Pelottelukaan ei ole mikään uusi ilmiö, sillä maaseudulla on ennenkin savustettu väkeä äänestämään Oikeaa Puoluetta, ja väärää puoluetta kannattavalla yrittäjällä ei ole pahemmin asiakkaita. Missään muussa Länsi-Euroopan maassa vallankahvassa ei ole agraaripuolue, mutta Suomessa tämä maaseudun yhden puolueen malli takaa toistaiseksi Kepulle valta-aseman, joka horjuu vasta kun maaseutua on onnistuttu tyhjentämään tarpeeksi.

Kepun nykyinen henkilöhahmoihin perustuva kiristys- ja koplauslinja ei kuitenkaan ole valtapolitiikassa tätä päivää. Joka maassa on vain muutama suuri puolue, usein kaksi, joten käytännössä puolueiden sisällä on hyvin erimielisiä ja erilaisia ihmisiä ja intressejä. Näiden aatteiden jalostaminen puoluekoneiston kautta etulinjaan on oikeastaan tärkeämpää politikointia kuin eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa tapahtuva äänestäminen jo sovittujen asioiden kesken.

Kepussa tämä näyttää olevan kuitenkin hankalaa, sillä siellä on edelleen hyvin perinteisiä valtalinjoja. Viljelijät nostavat aina yhden politrukkinsa esiin ja muut toisen. Kun puolueessa on jatkuva valtataistelu muinaisten teemojen ympärillä, uusien poliittisten ajatusten nouseminen esiin Kepun riveistä on täysin mahdotonta, mikä tekee puolueesta Suomen politiikan umpikonservatiivisimman ja täydellisintä pysähtyneisyyttä edustavan, sillä kaikki tehdään puolueessa kytäten näiden vanhojen rintamalinjojen yli.

Kaupunkilaisella ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin vain katsella näitä sisäisiä turnajaisia ja muistaa, että ääni Kepulle on aina ääni viholliselle, vaikka siellä kuinka yritettäisiin Jäätteenmäen pirteällä tyttöenergialla ja Vanhasen uuniperunaresepteillä antaa ymmärtää, että kaupungit ovat puoluelle jotenkin tärkeitä.

Näin ei ole, mutta jokainen mukaan höynäytetyn ääni on tietysti kotiinpäin.

Syistä, joita en tässä sen kummemmin selvittele, Vanhanen todennäköisesti jatkaa pääministerinä kautensa loppuun, sillä Kokoomus ei halua pakottaa Kepua uusiin vaaleihin ja Kepussa ei ole ennenkään haitannut se, että nokkamiehet ovat paljastuneet valehtelijoiksi, huijareiksi, kusettajiksi, selkäänpuukottajiksi ja selkärangattomiksi nilviäisiksi, sillä nämä asiat ovat tuossa puolueessa lähinnä ansio.