Tänään Kekkosesta on avautunut Esa Seppänen.

Minua on Kekkos-keskustelussa häirinnyt syvästi se, että niissä tavoitteena tuntuu olevan joko Kekkosen nostaminen jalustalle suurena sankarina, tai hänen näyttämisensä tarinan konnana. Minun nähdäkseni totuus on, että 25 vuoden presidenttikauteen ja vielä pidempään vallankahvassa oloon mahtuu kumpiakin elementtejä.

Rähmälläänolosta voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta missään vaiheessa Kekkosen toiminta ei uhannut Suomen itsenäisyyttä. Kun poliittiset myönnytykset erityisesti kansainvälisessä politiikassa olivat jonkun sortin pakko, Kekkonen teki nuo manööverit, mutta puristi kauppapuolella suomalaisille diilejä, joita ei olisi epäystävällisen naapurivaltion kanssa NL:n vinkkelistä voitu tehdä ollenkaan.

Ja pahimpiin rähmälläänolon roiskaisuihin näyttää siltikin liittyneen jonkun länsikytköksen vahvistaminen. NL vastusti kategorisesti Suomen jäsenyyttä kaikissa läntisissä järjestöissä. Aluksi. Sen jälkeen Kekkonen teki jotakin ja lopulta ongelma poistui. Jossittelu siitä, mitä olisi tapahtunut toisenlaisen vallankahvan aikaan on hankalaa, mutta tosiasiassa Suomi toteutti länsi-integraation sodan jälkeen suunnilleen samassa aikataulussa kuin Euroopan muutkin sitoutumattomat maat huolimatta siitä, että muiden maiden integraation tiellä ei ollut NL:n kokoista siirtolohkaretta. Kun en nopeamman aikataulun realistisuuteen usko, täytyy kritiikin tältä osin olla lähinnä “väärin sammutettu” -tyyppistä.

Mutta olihan Kekkonen toivottoman itsevaltainen ja omapäinen. Tämä ei ollut mikään välttämätön edellytys tehtävien hoitamiselle, vaan liian kauan vallassa ollut hahmo muuttui yksinvaltiaaksi ja perusti oman ulkoparlamentaarisen hovinsa, jota kautta livahdettiin merkittäviin virkamiestehtäviin, ja parlamentti oli lähinnä kumileimasin. Tästä syystä Suomessa on edelleen parlamentaarinen demokratia hieman harjoittelun asteella, vaikka Martti Ahtisaari onnistuikin presidentti-instituution aseman normalisoimaan ja Halonen ei ole sitä kyennyt rikkomaan.

Näistä syistä ja lukuisista muista samanlaisista en pidä kovinkaan ansiokkaana sellaista tutkimusta, joka kykenee esittämään vain toisen puolen. Sellaisia lukiessa tulee väkisinkin mieleen, mitä kaikkea jätetään tietoisesti kertomatta.