Työvoimapulan sielu
04/08/11 13:05
Meille kerrotaan jälleen elinkeinoelämän taholta, että työvoimapula vaivaa.
Valitus on melko lailla jatkuvaa ja minua vaivaa se, että se on aina vain valitusta yleisellä tasolla. Se ei edes koskaan sisällä toimenpide-ehdotuksia, tai jos sisältää niin ne ovat muotoa “vähemmän veroja yrityksille”, joiden syy-yhteyttä työvoimapulaan on jossain määrin vaikea nähdä.
Numerot esiin. Mitkä tehtävät ovat sellaisia, joissa vaivaa huutava työvoimapula? Rakennusala on mainittu, mutta koskeeko se koko alaa vai ainoastaan joitain tehtäviä? Entäpä muut alat ja erityisesti tehtävät siellä? Työvoimapulan sijaintikin olisi mielenkiintoista selvittää.
Työvoimapula on todennäköisesti todellisuutta jossakin, mutta kun työttömyys huitelee kahdeksan prosentin paikkeilla, se kertoo meille siitä, että työttömistä ei osata tai haluta kouluttaa työllisiä ja/tai työttömät ja työpaikat ovat väärissä paikoissa.
Jatkuva marmatus työvoimapulasta ei koskaan jalostu miksikään konkreettiseksi kun sitä ei tutkita tämän tarkemmin. Kun kerran maassa on työttömyyttä ja työvoimapulaa, se tarkoittaa sitä, että jotakin pitäisi tehdä. Kun tilanne on vakiintunut melko pysyväksi, se tarkoittaa sitä, että jotain olisi pitänyt tehdä ajat sitten. Edelleenkään kukaan ei tee mitään. Eikä ilmeisesti edes vaivaudu selvittämään, missä ongelma todellisuudessa on. Kuvailen tähän jotain vaihtoehtoja ottamatta kantaa siihen, ovatko ne totta vai ei, mutta niiden pitäisi antaa ajattelemisen aihetta.
Varmaan näitä voisi keksiä lisääkin. Esimerkin tarkoitus on havainnollistaa sitä, että pelkällä “työvoimapula” -huudahduksella ei päästä asiassa alkua pidemmälle, sillä kaikkien näiden ongelmien ratkaisukeinot ovat hyvin erilaisia. Lisäksi keinosta riippuen ongelmiin pitää puuttua aivan täydellisen eri paikoissa. Osa on poliittisia ongelmia, osa puolestaan joko työntekijöiden tai työnhakijoiden asenneongelmia, jotka eivät katoa mihinkään määrärahoja hieman toisella tavalla allokoimalla.
Jos arvata saa, vikaa on useammassa paikassa.
Ensimmäisenä voisimme lähteä perkaamaan asenteita, sillä se ei maksa oikeastaan mitään. Se, miten firmat saadaan muuttamaan asenteitaan, onkin sitten se haastavampi juttu. Ainakin sukupolvenvaihdosta tarvittaisiin. Pidän melko selvänä tai ainakin hyvin todennäköisenä, että se aika, jolloin työnantaja saa valmista työvoimaa kouluista, kaduilta tai edes naapurifirmoista, on mennyt ajat sitten.
Jokainen työnhakuun keskittyviä web-saitteja selannut lienee huomannut toivottoman vaikeuden yrittää löytää itselleen jotakin ammattinimikettä. Ammattinimikkeitä on pitkä ja käsittääkseni jopa melko virallinen lista ja sieltä löytyy hyvin klassisia titteleitä muurarista sihteerin kautta uudempiin valkokaulustyötitteleihin kuten “ohjelmoija”. Nämä tittelit eivät valkokaulustyössä ole kertoneet koskaan kenellekään mitään, sillä vaikkapa ohjelmoijan tapauksessa on aivan täydellisen eri asia osata ohjelmoida työkalulla ja kielellä X kuin Y. Kun kaikenlaiset alat ovat teknistyneet ja automatisoituneet ja melkein joka tehtävässä pitää nykyään osata käyttää jotain koneita ja työkaluja, epämääräisten tittelien ja nimikkeiden suo on valunut paljon alemmaksi. Edes siivooja ei enää tittelinä kerro mitään siitä, saako tällaisen henkilön palkkaava firma työntekijän, joka osaa käyttää saman tien kaikkia niitä lattianlakaisuhärveleitä, joita firmassa käytetään.
Työ on siis teknistynyt ja kun työkaluja on joka alalla ja joka tehtävässä useita erilaisia ja harvoilla aloilla on aivan täydellistä monopolin saavuttanutta teknistä ympäristöä, työntekijöiden osaaminen on varsin fragmentoitunutta. Nyt työnantajat tuntuvat istuvan perseillään odottamassa, että löytyy hyvin tarkka osuma juuri heidän käyttämiensä työkalujen ja toimialan osaamiseen, mutta ei tämän tarvitsisi mikään luonnonvakio olla. Jos palkkaa oppimiskykyisen henkilön, joka osaa jotakin samantapaista, hän kyllä oppii uudet kuviot nopeasti. Ei hän ensimmäisenä päivän paljonkaan tuota, mutta eihän tällaista ensimmäisen päivän tuottavuutta ole edellytetty maailmassa ennen kuin kolmena viime vuosikymmenenä.
Maailman sivu työt on opittu tekemällä oppipojasta aloittaen. Kilta- ja kisällisysteemissä oppiminen kesti vuosia, sillä näin säännösteltiin alan työvoiman tarjontaa ja taattiin mestareille tarpeeksi ilmaista orjatyövoimaa hanttihommiin. Ei tähän aikaan tarvitse palata, mutta on siinä totuuden siementäkin. Harva työnantaja nykyään käyttää paljonkaan paukkuja uusien työntekijöiden perehdyttämiseen, vaikka melko pienellä panostuksella tähän työvoimapula katoaisi tuon yrityksen vinkkelistä taivaan tuuliin ja se saisi kilpailuedun niitä vastaan, jotka kärsivät vajaatehosta.
Tästä päästään toiseen muuttuneeseen asiaan. Työntekijät eivät ole enää uskollisia työnantajilleen minkään sisäisen kunniamekanismin kautta. He pysyvät firman leivissä jos firmassa on kivaa ja edut kohdallaan. Kun jokainen firma on lamaan vedoten säästänyt
työntekijöiltä kaiken kivan pois ja palkkaa maksetaan juuri niin vähän kuin kehtaa, työntekijöiden lähtökitka on vähäinen jos joku tarjoaa paremmin. Tästä seuraa osaltaan työnantajien haluttomuus kouluttaa väkeä itse, sillä he pelkäävät, että kun tarjottu nälkäpalkka ei juuri ketään sitouta, he vain tulevat kouluttaneeksi työntekijöitä kilpailijoille.
Tähänkin ongelmaan olisi ratkaisuja, mutta onko työnantajilla haluja niitä ottaa? Osa niistä maksaa rahaa (palkka), osa ei (mukava työympäristö ja komentoketju, jossa ei ole idiootteja). Työnantajat näyttävät kuitenkin vannovan keskusjohtoisuuden nimiin enkä ole vakuuttunut, että tämä on työntekijän vinkkelistä paras ja mukavin tapa asioita hoitaa.
Työntekijöiden ja työpaikkojen sijaintiongelmaan on vaikea löytää ratkaisuja ilman suuria kustannuksia. Tämän ongelman ytimessä on se, että valmistava työ ja valkokaulustyö ovat liian kaukana toisistaan fyysisesti kun koko Suomea yritetään pitää asuttuna. Lyhykäisyydessään ongelman ydin on siinä, että perheen molemmille vanhemmille ei löydy välttämättä töitä mistään ja jos löytyy, ainoastaan parista kasvukeskuksesta paitsi hyvällä tuurilla. Jos pariskunnan toinen puolisko on valkokaulustyöläinen ja toinen ei, on vaikeaa valita asuinpaikkaa siten, että molemmille olisi töitä järkevän matkan päässä. Pohjanmaalla voi olla puusepänverstas mutta IT-suurvisiirin tehtävä on Helsingissä, joten jompi kumpi on ongelmissa.
Samaten nykyinen asumisen hinta pääkaupunkiseudulla tekee käytännössä kovin vaikeaksi yksinäisen ihmisen muuton kaupunkiin jonkun entry level -työpaikan perässä, sillä niistä ei makseta tarpeeksi. Rahalla saisi, mutta rahaa ei haluta käyttää. Asumisen hintaa saisi alemmaksi jos rakennettaisiin hirveästi, muttei rahaa haluta käyttää tähänkään. Työssäkäyntialuetta saisi laajennettua jos Helsinki-Turku-Tampere -kolmiossa suhaisi kolmeasataa luotijunia ristiin rastiin, mutta tämä maksaa vielä enemmän eikä siihenkään haluta käyttää rahaa.
Käden taitoja vaativien töiden huono imago on itse rakentamamme ongelma. On puhtaasti koulutuspoliittinen ja valistuksellinen kysymys, että Suomessa ryhdyttiin kasvattamaan ihmisistä herroja. Tämä alkaa ylioppilaiden palvonnassa, vaikka lopulta henkilön pitää olla todella tampio ellei kykene tästä tutkinnosta suoriutumaan. Sen jälkeen mennään yliopistoon kouluttautumaan herraksi ja kun valtaosasta ammatillistakin koulutusta on tullut ammattikorkeakouluja, joista tulee lisää herraksi haluavia, näemme vaivatta, mistä asenne likaisen käsityön halveksuntaan kumpuaa.
Tästä kärsii tietysti ennen kaikkea halveksuja itse, sillä kun kaikista on koulutettu herroja ja herrojen työpaikat ovat harvassa, osa herroiksi haluavista myy purilaisia. Vielä suurempi osa saa kyllä haluamansa siistin sisätyön, mutta niin pienellä palkalla, että sillä toimeen tuleminen alkaa olla nykyisten elinkustannusten ja inflaation aikana hankalaa. Kärsijänä on myös kansantalous, sillä herran hommia tavoittelee paljon sellaista väkeä, joilla ei ole tarvittavia lahjoja ja tarvittavaa asennetta, mutta jotka pärjäisivät yksityisyrittäjinä melko hyvin.
Oikeastaan tässäkin on kierre, sillä kun hallinnolliseen paperihommaan sekä yksityisellä että julkisella sektorilla on runsaasti tunkua, näistä tehtävistä ei tarvitse maksaa juuri mitään. Kun tämän yhdistää korkeisiin veroihin ja kalliisiin elinkustannuksiin, jäljellä on “keskiluokkaa”, joka on aivan lohduttoman persaukista. Ei heillä ole varaa palkata ammattimiehiä tekemään mitään töitä puolestaan, joten positiivinen kierre ammattimiespuolella jää syntymättä.
Mutta tämä kaikki on spekulointia, sillä emme tiedä, mistä työvoimapula oikeastaan johtuu. Se pitäisi kuitenkin pikimmiten selvittää eikä vain odottaa, että se maagisesti ratkaisee itsensä.
Valitus on melko lailla jatkuvaa ja minua vaivaa se, että se on aina vain valitusta yleisellä tasolla. Se ei edes koskaan sisällä toimenpide-ehdotuksia, tai jos sisältää niin ne ovat muotoa “vähemmän veroja yrityksille”, joiden syy-yhteyttä työvoimapulaan on jossain määrin vaikea nähdä.
Numerot esiin. Mitkä tehtävät ovat sellaisia, joissa vaivaa huutava työvoimapula? Rakennusala on mainittu, mutta koskeeko se koko alaa vai ainoastaan joitain tehtäviä? Entäpä muut alat ja erityisesti tehtävät siellä? Työvoimapulan sijaintikin olisi mielenkiintoista selvittää.
Työvoimapula on todennäköisesti todellisuutta jossakin, mutta kun työttömyys huitelee kahdeksan prosentin paikkeilla, se kertoo meille siitä, että työttömistä ei osata tai haluta kouluttaa työllisiä ja/tai työttömät ja työpaikat ovat väärissä paikoissa.
Jatkuva marmatus työvoimapulasta ei koskaan jalostu miksikään konkreettiseksi kun sitä ei tutkita tämän tarkemmin. Kun kerran maassa on työttömyyttä ja työvoimapulaa, se tarkoittaa sitä, että jotakin pitäisi tehdä. Kun tilanne on vakiintunut melko pysyväksi, se tarkoittaa sitä, että jotain olisi pitänyt tehdä ajat sitten. Edelleenkään kukaan ei tee mitään. Eikä ilmeisesti edes vaivaudu selvittämään, missä ongelma todellisuudessa on. Kuvailen tähän jotain vaihtoehtoja ottamatta kantaa siihen, ovatko ne totta vai ei, mutta niiden pitäisi antaa ajattelemisen aihetta.
- Työvoimapula-aloilla tarvitaan pitkää ja määrämuotoista koulutusta ja tämän koulutuksen saaneita ei joko ole tarpeeksi tai heitä ei saada houkuteltua töihin. Esimerkiksi hoiva-alalla on tällaisia pätevyyttä vaativia työpaikkoja.
- Työpaikoilla vallitsee asenneongelma koulutuksen suhteen. Kuvitellaan, että alalla tarvitaan tietty koulutus tai tutkinto, vaikkasitä ei oikeasti tarvittaisi mihinkään ja reipas poika oppisi työn tekemällä kuukaudessa parissa. Työnantajat vain odottavat saavansa valmista, heti ensimmäisestä päivästä 100% tuottavaa työvoimaa eivätkä ole kiinnostuneita miettimään uudelleen, mitä oikeastaan tarvitaan ja mikä on humpuukia.
- Työpaikat ovat pääkaupunkiseudulla mutta työttömät Kainuussa ja Savossa.
- Työstä ei olla valmiita maksamaan sellaista palkkaa, että sillä löytyisi työlle tekijä, vaikka tekijöitä sinänsä olisikin. Heidän kannattaa mieluummin optimoida vapaa-aikansa nostamalla melkein palkan suuruisia tukiaisia tai sitten heidän kannattaa tuon alan osaamisestaan huolimatta tehdä jotain aivan muuta, josta maksetaan paljon enemmän.
- Työpaikat ovat palvelualoilla ja työttömistä moni on sosiaalisesti kyvyttömiä asiakaspalvelutehtäviin
- Nuoret kouluttautuvat “väärille” aloille. Töitä olisi tarjolla ns. suorittavassa työssä, jossa tarvittaisiin käden taitoja, mutta väki kouluttautuukin paljon pidemmälle eikä enää ole kiinnostunut tällaisista tehtävistä.
Varmaan näitä voisi keksiä lisääkin. Esimerkin tarkoitus on havainnollistaa sitä, että pelkällä “työvoimapula” -huudahduksella ei päästä asiassa alkua pidemmälle, sillä kaikkien näiden ongelmien ratkaisukeinot ovat hyvin erilaisia. Lisäksi keinosta riippuen ongelmiin pitää puuttua aivan täydellisen eri paikoissa. Osa on poliittisia ongelmia, osa puolestaan joko työntekijöiden tai työnhakijoiden asenneongelmia, jotka eivät katoa mihinkään määrärahoja hieman toisella tavalla allokoimalla.
Jos arvata saa, vikaa on useammassa paikassa.
Ensimmäisenä voisimme lähteä perkaamaan asenteita, sillä se ei maksa oikeastaan mitään. Se, miten firmat saadaan muuttamaan asenteitaan, onkin sitten se haastavampi juttu. Ainakin sukupolvenvaihdosta tarvittaisiin. Pidän melko selvänä tai ainakin hyvin todennäköisenä, että se aika, jolloin työnantaja saa valmista työvoimaa kouluista, kaduilta tai edes naapurifirmoista, on mennyt ajat sitten.
Jokainen työnhakuun keskittyviä web-saitteja selannut lienee huomannut toivottoman vaikeuden yrittää löytää itselleen jotakin ammattinimikettä. Ammattinimikkeitä on pitkä ja käsittääkseni jopa melko virallinen lista ja sieltä löytyy hyvin klassisia titteleitä muurarista sihteerin kautta uudempiin valkokaulustyötitteleihin kuten “ohjelmoija”. Nämä tittelit eivät valkokaulustyössä ole kertoneet koskaan kenellekään mitään, sillä vaikkapa ohjelmoijan tapauksessa on aivan täydellisen eri asia osata ohjelmoida työkalulla ja kielellä X kuin Y. Kun kaikenlaiset alat ovat teknistyneet ja automatisoituneet ja melkein joka tehtävässä pitää nykyään osata käyttää jotain koneita ja työkaluja, epämääräisten tittelien ja nimikkeiden suo on valunut paljon alemmaksi. Edes siivooja ei enää tittelinä kerro mitään siitä, saako tällaisen henkilön palkkaava firma työntekijän, joka osaa käyttää saman tien kaikkia niitä lattianlakaisuhärveleitä, joita firmassa käytetään.
Työ on siis teknistynyt ja kun työkaluja on joka alalla ja joka tehtävässä useita erilaisia ja harvoilla aloilla on aivan täydellistä monopolin saavuttanutta teknistä ympäristöä, työntekijöiden osaaminen on varsin fragmentoitunutta. Nyt työnantajat tuntuvat istuvan perseillään odottamassa, että löytyy hyvin tarkka osuma juuri heidän käyttämiensä työkalujen ja toimialan osaamiseen, mutta ei tämän tarvitsisi mikään luonnonvakio olla. Jos palkkaa oppimiskykyisen henkilön, joka osaa jotakin samantapaista, hän kyllä oppii uudet kuviot nopeasti. Ei hän ensimmäisenä päivän paljonkaan tuota, mutta eihän tällaista ensimmäisen päivän tuottavuutta ole edellytetty maailmassa ennen kuin kolmena viime vuosikymmenenä.
Maailman sivu työt on opittu tekemällä oppipojasta aloittaen. Kilta- ja kisällisysteemissä oppiminen kesti vuosia, sillä näin säännösteltiin alan työvoiman tarjontaa ja taattiin mestareille tarpeeksi ilmaista orjatyövoimaa hanttihommiin. Ei tähän aikaan tarvitse palata, mutta on siinä totuuden siementäkin. Harva työnantaja nykyään käyttää paljonkaan paukkuja uusien työntekijöiden perehdyttämiseen, vaikka melko pienellä panostuksella tähän työvoimapula katoaisi tuon yrityksen vinkkelistä taivaan tuuliin ja se saisi kilpailuedun niitä vastaan, jotka kärsivät vajaatehosta.
Tästä päästään toiseen muuttuneeseen asiaan. Työntekijät eivät ole enää uskollisia työnantajilleen minkään sisäisen kunniamekanismin kautta. He pysyvät firman leivissä jos firmassa on kivaa ja edut kohdallaan. Kun jokainen firma on lamaan vedoten säästänyt
Tähänkin ongelmaan olisi ratkaisuja, mutta onko työnantajilla haluja niitä ottaa? Osa niistä maksaa rahaa (palkka), osa ei (mukava työympäristö ja komentoketju, jossa ei ole idiootteja). Työnantajat näyttävät kuitenkin vannovan keskusjohtoisuuden nimiin enkä ole vakuuttunut, että tämä on työntekijän vinkkelistä paras ja mukavin tapa asioita hoitaa.
Työntekijöiden ja työpaikkojen sijaintiongelmaan on vaikea löytää ratkaisuja ilman suuria kustannuksia. Tämän ongelman ytimessä on se, että valmistava työ ja valkokaulustyö ovat liian kaukana toisistaan fyysisesti kun koko Suomea yritetään pitää asuttuna. Lyhykäisyydessään ongelman ydin on siinä, että perheen molemmille vanhemmille ei löydy välttämättä töitä mistään ja jos löytyy, ainoastaan parista kasvukeskuksesta paitsi hyvällä tuurilla. Jos pariskunnan toinen puolisko on valkokaulustyöläinen ja toinen ei, on vaikeaa valita asuinpaikkaa siten, että molemmille olisi töitä järkevän matkan päässä. Pohjanmaalla voi olla puusepänverstas mutta IT-suurvisiirin tehtävä on Helsingissä, joten jompi kumpi on ongelmissa.
Samaten nykyinen asumisen hinta pääkaupunkiseudulla tekee käytännössä kovin vaikeaksi yksinäisen ihmisen muuton kaupunkiin jonkun entry level -työpaikan perässä, sillä niistä ei makseta tarpeeksi. Rahalla saisi, mutta rahaa ei haluta käyttää. Asumisen hintaa saisi alemmaksi jos rakennettaisiin hirveästi, muttei rahaa haluta käyttää tähänkään. Työssäkäyntialuetta saisi laajennettua jos Helsinki-Turku-Tampere -kolmiossa suhaisi kolmeasataa luotijunia ristiin rastiin, mutta tämä maksaa vielä enemmän eikä siihenkään haluta käyttää rahaa.
Käden taitoja vaativien töiden huono imago on itse rakentamamme ongelma. On puhtaasti koulutuspoliittinen ja valistuksellinen kysymys, että Suomessa ryhdyttiin kasvattamaan ihmisistä herroja. Tämä alkaa ylioppilaiden palvonnassa, vaikka lopulta henkilön pitää olla todella tampio ellei kykene tästä tutkinnosta suoriutumaan. Sen jälkeen mennään yliopistoon kouluttautumaan herraksi ja kun valtaosasta ammatillistakin koulutusta on tullut ammattikorkeakouluja, joista tulee lisää herraksi haluavia, näemme vaivatta, mistä asenne likaisen käsityön halveksuntaan kumpuaa.
Tästä kärsii tietysti ennen kaikkea halveksuja itse, sillä kun kaikista on koulutettu herroja ja herrojen työpaikat ovat harvassa, osa herroiksi haluavista myy purilaisia. Vielä suurempi osa saa kyllä haluamansa siistin sisätyön, mutta niin pienellä palkalla, että sillä toimeen tuleminen alkaa olla nykyisten elinkustannusten ja inflaation aikana hankalaa. Kärsijänä on myös kansantalous, sillä herran hommia tavoittelee paljon sellaista väkeä, joilla ei ole tarvittavia lahjoja ja tarvittavaa asennetta, mutta jotka pärjäisivät yksityisyrittäjinä melko hyvin.
Oikeastaan tässäkin on kierre, sillä kun hallinnolliseen paperihommaan sekä yksityisellä että julkisella sektorilla on runsaasti tunkua, näistä tehtävistä ei tarvitse maksaa juuri mitään. Kun tämän yhdistää korkeisiin veroihin ja kalliisiin elinkustannuksiin, jäljellä on “keskiluokkaa”, joka on aivan lohduttoman persaukista. Ei heillä ole varaa palkata ammattimiehiä tekemään mitään töitä puolestaan, joten positiivinen kierre ammattimiespuolella jää syntymättä.
Mutta tämä kaikki on spekulointia, sillä emme tiedä, mistä työvoimapula oikeastaan johtuu. Se pitäisi kuitenkin pikimmiten selvittää eikä vain odottaa, että se maagisesti ratkaisee itsensä.
blog comments powered by Disqus