Mitähän Suomessa pitäisi tehdä, että lähihistoriaa saataisiin tutkittua hieman avoimemmin?

Hieman muutakin kuin Juhani Suomi -tyyppistä selvitystä tarvittaisiin, sillä lähihistoriamme on monella tapaa ongelmallinen. Kekkosen vahva ja parlamentarismin ulkopuolinen asema, Moskovan kytkökset Suomessa, idänkaupan voitelemiseksi Kepulle maksetut avustukset, stalinistihullutus yliopistoissa ja kulttuurielämässä.

Kaikenlaista on tullut tehdyksi. 60- ja 70-lukujen Suomi ei oikeastaan täytä länsimaisen demokratian määritelmää, sillä käytäntö ja perustuslaki eivät oleellisilta osin kohdanneet. Kun demokratia oli näennäistä, eduskunnan ja hallituksen piti käytännössä nauttia Kekkosen luottamusta. Idänkauppamiljoonia veivannut Maalaisliitto-kepu selvisi vahvana näistä vuosista ja jätti Suomeen agraaripuoluekummajaisen taistelemaan suurimman puolueen paikasta hyvin omintakeisin keinoin, ja vasta viime vuosina tämä meno on viimein uskallettu julkisesti paljastaa, ja Kepu on alkanut rämpiä kriisistä toiseen. Ei siksi, että Kepu olisi jotenkin erityisesti Etelän Metian hampaissa vaan siksi, että puolueen toimintatavat edustavat mennyttä maailmaa.

Suomen nykyinen historiankirjoitus perustuu siihen ajatukseen, että oli Suomelle ansio kun Kekkonen valittiin yhden äänen enemmistöllä vuonna 1956. Tämä siunataan toteamalla, että koska ryssä ei hyökännyt Suomeen, kyse oli ansiokkaasta kaudesta. Asioiden hieman tarkempi pöyhiminen saattaisi paljastaa, ettei Kekkonen ollut mitenkään ainoa idänsuhteiden hoitoon kykenevä. Sekä sen, että idänsuhteita ei olisi ollut mikään pakko hoitaa aivan täydellisessä kyyryssä ja antaa NL:n sorkkia Suomen sisäpolitiikkaa mielensä mukaan Kekkosen tilauksesta ja väliin tilaamattakin. Suomen läntisiäkin kontakteja on selvitetty varsin vähän, ja kokonaisuuden tutkiminen voisi aivan hyvin paljastaa, että kylmän sodan ollessa kuumimmillaan, Suomen minkäänlainen johto ja politiikka ei olisi johtanut sotaan, sillä itä ja länsi tappelivat joka alueesta, ja länteen kuuluvan Suomen miehitystä ei olisi katsottu hyvällä.

Ihmisoikeusmielessä on selvitelty Kekkosen NL:ään palauttamia ja sittemmin Siperiaan kadonneita loikkareita. Luovutetuille juutalaisille on pystytetty Etelä-Helsinkiin patsas. Pitäisikö sen viereen pystyttää toinen patsas 80-luvun lopulle saakka työläisten paratiisiin tapettavaksi luovutettuihin neuvostokansalaisiin, sillä heitä on ainakin parinkymmenkertaisesti sen verran kuin luovutettuja juutalaisia?

Kulttuurielämän, yliopistot ja nuorisopoliitikot vallannut stalinismin ihannointi ansaitsisi hieman tarkempaa käsittelyä. Tästä asiastahan on sinänsä kirjoitettu omaelämäkerrallisesti kuten vaikkapa Ilkka Kylävaara, poleemisesti (Timo Vihavainen), selitellen (aika moni) ja asian sivuuttaen (Juhani Suomi). Kyllähän jokusen sanan ansaitsisi se, miten nuoriso onnistuu hurahtamaan maailman verisimmän aatteen ihailijoiksi. Tiedon puutteesta ei voi syyttää, sillä vaikka Suomessa tiedonvälitystä ei täysin vapaana voi pitää johtuen sen keskittymisestä, tässä asiassa tietoa oli kyllä saatavilla. Muistan itse pienenä kyselleeni kaikenlaista uteliaasti siitä, miksi kansandemokratiat kutsuvat itseään demokratioiksi, vaikka ne ovat diktatuureja. Ja minä olin noin seitsemänvuotias.

Tämän asian selvittäminen on mielenkiintoista ennen kaikkea siksi, että Suomessa yliopistonuoriso ei ole ollut avarakatseisuuden ja älyllisen toiminnan etujoukko juuri koskaan, vaan siellä on aina veikattu väärää hevosta ja hurahdettu milloin mihinkin trendiaatteeseen. AKS pesi yliopistoissa 30-luvulla. Sitten tuli stalinismi ja kettutyttöhuliganismi, ja nyt ollaan menossa jossain prekariaattihulinoinnissa. Kun yliopistojen pitäisi kai kannustaa lähinnä yksilölliseen ja vapaaseen ajatteluun, mistä johtuu, että juuri tuossa ilmapiirissä sitten kuitenkin syntyy melkein jokainen Suomen massahullutus? On paljon helpompaa ymmärtää, miksi SMP:n ja Perussuomalaisten kaltaisia liikkeitä syntyy maaseudun ja lähiöiden kulmapubeissa, mutta miksi niiden hulluudessa samantasoinen tai vieläkin hullumpi vastapaino on sotien jälkeen tullut aina yliopistoista?

Parhaimmillaanhan yliopistolaitos olisi jonkunnäköinen etujoukko, josta löytyy vastapaino muiden ihmisten hullutuksille. Nyt se kyllä löytyy, mutta vain jos puhutaan perussuomalaisten vastustamisesta. Jos hullutus on vasemmalle vinksallaan, sitä lähinnä kannatetaan, eikä onnistuta erottamaan hullutuksia asiasta, ainoastaan tunnistamaan hullutuksen poliittinen sävy korrektiusarviointia varten. Kai tähänkin joku syy on, sillä en mintenkään saata kuvitella sitä rakennelmaa, joka saa ihmiset hurahtamaan stalinismiin ja puhumaan samalla ihmisoikeuksista. Onko opetus politisoitunut liiaksi vai mikä tässä oikein on vikana?

Syntyykö jatkossakin veristen aatteiden ympärille massaliikkeitä muka-avarakatseisesti, kunhan liike vain edustaa jotain sopivaa yhteiskunnallista agendaa? Vai pitääkö paikkansa vanha viisaus siitä, että Suomessa on maailman tyhmin älymystö ja maaiman viisain rahvas, ja Suomen vieminen eteenpäin ja pitäminen mukavana paikkana kaikille sisältää lähinnä itsensä intelligentsiaksi ylentäneiden kerhojen ja ihmisten ajatusten torjuntaa? Vai onko viimein otettu opiksi, ja jatkossa hurahduksia ei enää tapahdu?

Suomen henkinen ilmapiiri on ruvennut avautumaan oikeastaan vasta 90-luvulla, ja asioista syntyy toisinaan jopa keskustelua. Aikaisemmin vasemmisto keskusteli omia juttujaan Vanhan kuppilassa, ja oikeisto ei saanut ääntään kuuluviin muualla kuin vanhan Uuden-Suomen yleisönosastolla, ja keskustelut eivät oikeastaan kohdanneet. Nykyään asioista syntyy joskus jopa debattia, mikä kuulostaa varsin terveeltä. Miksi sitä ei syntynyt aikaisemmin? Tätäkin voisi selvittää ja ottaa opiksi.

Rähmälläänolon vuosina tehtiin myös sankaritekoja, ja näiden arkipäivän sankarien nimet ansiot voisi joku paljastaa. Totuus nimittäin on se, että huolimatta Kepun vyörytyksestä KGB-rahalla, Kekkosen yksinvaltaisista otteista, yliopisto- ja kulttuuriväen hurahtamisesta stalinismiin, tiedotusvälineiden valjastamisesta virallisen ystävyysliturgian taakse, Suomessa ei tapahtunut mitään. Puhetta oli paljon ja rähinää myös, mutta siitä huolimatta mitään merkittävää ei saatu aikaan vaan oikeastaan kaikki merkittävät hankkeet pysäytettiin jossakin. Sankareita löytyy aivan varmasti SDP:stä, ammattiliitoista, yliopistojen hallinnosta, virkamieskunnasta ja monesta muusta vastaavasta paikasta, jossa hulluttelijat vain väsytettiin näennäisen rakentavalla suhtautumisella, mutta lopulta ei kuitenkaan tehty mitään.

Mielenkiintoinen sivujuonne on se, että jos Suomessa puolueet ryhtyisivät tekemään tiliä 60-70 -lukujen hullutuksista, tämän voisi tuota pikaa aloittaa aivan hyvin niinkin outo kerho kuin Vasemmistoliitto. Kokoomus selvisi periaatteessa aika vähällä lähinnä vahingossa pitkän oppositiokautensa takia, mutta sinnekin kiusallisesti syntyi muutaman edelleen jossain näkyvän nuoleskelijan ympärille ns. remonttiryhmä veljeilemään KGB:n kanssa.

Muissa puolueissa sen sijaan on ongelma. Kepu on koko tuon aikakauden tuotos ja sen koko nykyinen kulttuuri on siitä osoitus. SDP:ssä änkyröimmät kaikkienasioidenvastustajat ja hullutuksia säestäneet ovat päässeet presidentiksi saakka. Vihreiden ongelma on se, että sinne loikkasi kasa stalinisteja vihreän suojavärin ottaen, ja he ovat puolueen etulinjaa edelleen. Puoluetta ei sinänsä ollut silloin olemassakaan, mutta kun se syntyi kommunismin raunioille, se on varsin vahvasti osa jatkumoa.

Vasemmistoliitto sen sijaan on hieman hassusti tuota pikaa aika vapaa painolastista. Siellähän on vielä kasa lappalaisia korpikommunisteja, Stasi-Tiusanen, Jakke Laakso ja muutama muu, mutta näistä osa poistuu jo ensi eduskuntavaaleissa, ja loputkin aika pian. Tai sitten nuo vanhan kaartin kommunistit vain kyllästyvät Arhinmäen nykyiseen puolueeseen ja lähtevät lätkimään. Tuossa puolueessa voi aivan hyvin käydä niin, että se vapautuu ensimmäisenä rähmälläänolon painolastista, sillä sen jäsenet ja avainhenkilöt ovat niin nuoria, etteivät he olleet silloin vielä syntyneetkään, ja heillä ei ole mitään erityisen lämpimiä ajatuksia NL:ssä harjoitettua tyranniaa kohtaan.