Japanilaiset saivat 2. maailmansodassa köniinsä kuten kirjoitettu on. Samalla ne lähtivät Singaporestakin. Britit otettiin takaisin vastaan ilolla, koska ne olivat parempia kuin japanilaiset, mutta lopulta kuitenkin brittien kyvyttömyys puolustaa maata oli herättänyt siirtomaastatukseen kyllästyneet voimat.

Maa oli sodan jälkeen raunioina. Mikään ei toiminut, ruuasta oli pula, japanilaiset olivat tuhonneet kaiken minkä vain pystyivät tuhoamaan. Työttömyys oli valtava ja väkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Sodan jälkeen yhteiselo Malaijan kanssa päättyi hetkeksi kun Singaporeen tuli oma kuvernööri ja siellä oli parit, rajoitetut vaalitkin 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa. Vuonna -48 Malaijassa alkoi kuitenkin tapahtua. Syistä, joita en käsittele tässä, siellä alkoi kansa kapinoida ja kommunistit sabotoivat kaikkea, mitä pystyivät. Britit julistivat alueelle sotatilan ja alkoivat nujertaa kommareita sekä Malesiassa että Singaporessa, joka sinänsä ei ollut alueena kapinassa mukana. Tältä ajalta on perua lainsäädäntö, joka antaa poliisille sangen laajat valtuudet pidättää kaikki, jotka haiskahtavat oppositiolta.

Vaikka alueella kauppa ja laivausbisnes lähtivätkin pian sodan jälkeen käymään, 50-lukua varjosti silti takapajuisuus ja väkivalta. Kommunistit yrittivät houkutella väkeä omiin poliittisesti motivoituneihin lakkoihinsa toisinaan hyvin onnistuen ja etnisesti kiinalaiset koululaiset ja opiskelijat kapinoivat ja rähisivät siirtomaakomentoa vastaan milloin milläkin verukkeella. Britit pitivät alueesta jääräpäisesti kiinni lähinnä kommunismin leviämisen pelossa ja tarjosivat sille vain rajoitettua itsehallintoa, mikä ei levottomuuksia rauhoittanut. Tilanne muuttui kun alueen ensimmäiseksi ministeriksi nimitettiin herra nimeltä Lim Yew Hock. Hän ei katsellut valtakunnassaan kommunisteja ja pisti hösseliksi kyörätessään kaikki kommareilta haiskahtavat putkaan. Tämä rauhoitti britit myöntämään alueelle itsehallinnon 1959.

Samana vuonna pidettiin vaalit, jonka voittajana selvisi PAP, joka tänäänkin on Singaporen ainoa merkittävä puolue. Sen pomo, Lee Kuan Yew, tuli näin pääministeriksi, missä hommassa hän olikin sitten pitkään. Eurooppalaisia hirvitti Leen sosialistiselta haiskahtava meno, mutta tuolloin syntyi ajatus nykyisestä Singaporesta. Aloitettiin valtavat rakennusohjelmat asuntojen ja infrastruktuurin parantamiseksi. Yrityksiä suosittiin verohelpotuksilla. Koulutusta kohennettiin vastaamaan firmojen tarpeita. Peruskoulua tasokkaampi koulutus annettiin ja annetaan edelleen englanniksi eikä kiinaksi. Terveyspalveluja pystytettiin.

Leen politiikassa oli kuitenkin yksi mutta. Hän ajoi vahvasti Singaporea Malaijan liittovaltion osaksi eikä itsenäiseksi valtioksi. Erinäköisten jännittävien käänteiden, joihin lähinnä liittyi kommunismin patoamisen ajatus Singaporessa, Kuala Lumpurin hallitus hyväksyi Singaporen osaksi Malaijan liittovaltiota, joksi nykyinen Malesia ja Singapore itsenäistyivät 1963. Lee halusi liittoa vahvojen taloussiteiden takia ja siksi, että Singaporessa kommunismi oli nousussa kun taas Kuala Lumpurin hallitus oli vahvasti antikommunistinen. Lee pelkäsi menettävänsä valta-asemansa ja ainut keino pitää se on saada osa valtaa kipattua KL:ään kommunismin vastustajille. Strategia onnistui tältä osin. Homma kusi kuitenkin siinä, että Kuala Lumpurin hallitus oli silloin ja on tänäänkin vahva "bumiputra" -käsitteen pönkittäjä. Bumiputra tarkoittaa islaminuskoista, etnistä malaijia, ja Malesia tänäkin päivänä syrjii kaikkia muita perustuslakinsa tasolla. Singaporen etniset kiinalaiset tulivat näin toisen luokan kansalaisiksi omassa maassaan ja heidän ainoa käyttönsä KL:n hallitukselle oli sen toiminnan rahoittaminen.

KL:n hallitus säikähti tätä kaikkea. Singapore oli jo silloin talousmahti Kuala Lumpuriin verrattuna ja jo silloin nähtiin, että Singaporen talousvalta todennäköisesti vain kasvaa. Tämä herätti pelkoja poliittisenkin vallan valumisesta Singaporeen. Lisäksi Singapore vastusti ankarasti bumiputra-politiikkaa ja kieltäytyi kategorisesti noudattamasta mitään sellaisia pykäliä Singaporessa, jotka sotivat kiinalaisia vastaan. Kun toisaalta Malesiassa tänäkin päivänä tilanne on se, että kiinalaiset omistavat kaikki bisnekset ja tekevät kaiken työn malaijien lähinnä notkuessa kiintiöbumiputrina syömässä vaurautta, KL:n hallinto piti Singaporen esimerkkiä Malesian niemimaan kiinalaisille kerrassaan vaarallisena. Välit tulehtuivat täydellisesti kun Malesian niemimaa ryhtyi rajoittamaan tuontia Singaporesta, saman valtion yhdestä osavaltiosta.

Lopulta Malesian pääministeri Tuanku Abdul Rahman tarttui toimeen. Malaijan parlamentti päätti potkaista Singaporen liittovaltiosta pois, jotta pääsevät moisesta islaminuskoista rotusortoa vastustavasta käenpoikasesta eroon. Toisin kuin tällaisissa tapauksissa yleensä, sorrettu alue ei kapinoinut saadakseen itsenäisyyden vaan sortaja potkaisi lopulta pienemmän Singaporen pois. Näin Lee Kuan Yewistä tuli kuin vaivihkaa itsenäisen Singaporen ensimmäinen ja pitkäikäinen pääministeri vuonna 1965 ja Malaijan liittovaltio muuttui nykyiseksi Malesiaksi.

Itsenäisen Singaporen alkutaival oli kaikkea muuta kuin helppo. Työttömyys oli toistakymmetä prosenttia. Koulutus epämääräistä. Maalla ei ollut luonnonvaroja. Malesian markkinoiden ja raaka-aineiden menettäminen ajoivat alas vähäisenkin teollisuuden. Laivausbisnes ei enää elättänyt 60-luvulla koko väkimäärältään kasvanutta valtiota. Parinkymmenen kilometrin päässä oleva Indonesia uhitteli sotilaallisesti asettaen riskejä brittisotilaiden lähtiessä 1971. Leellä ei ollut muuta keinoa kuin tehdä Singaporesta jonkun sortin komentotalouteen perustuva teollisuusvaltio. Pääomaa ja teollisuutta houkuteltiin pienillä veroilla sekä nöyränä pidetyllä työvoimalla. Jalostusbisnes alkoi kukoistaa ja tunnelin päässä alkoi näkyä valoa. Israelista ostettiin kovalla rahalla sotilasasiantuntijoita kertomaan, miten luodaan kuudessa vuodessa armeija, joka osaa antaa musulmaaneille dunkkuun. Singaporessa asevelvollisuus on edelleenkin kaksi ja puoli vuotta ja maan puolustusmenot per capita ovat maailman neljänneksi korkeimmat.

Maa alkoi kukoistaa. 80-luvulla tehtiin onnistunut talouden uudistamisprojekti, jossa jalostusteollisuus sai väistyä palveluiden tieltä. Turismiin panostettiin ja tänä päivänä Singapore on käytännössä Aasian pankkimaailman keskus. Talous kasvoi kohisten 70-luvulta tähän päivään ja maan BKT on kovempi kuin Suomessa. Verot ovat pienet ja siitä huolimatta julkiset palvelut kattavammat kuin pohjoismaisittain hyvinvoivissa laiskanpulskeissa vätystelyvaltioissa.

Maan riskit liittyvät politiikkaan. PAP käytännössä hallitsee maata yksinvaltaisesti ja opposition toiminnasta on tehty toivottoman hankalaa. Radikaalin politiikan teko on edelleen kiellettyä kansallisen turvallisuuden lakien nojalla, ja vaalijärjestelmä ei suosi pikkupuolueita. Sananvapaus on rajoitettua ja hallitusta ja sen politiikkaa ei käytännössä saa arvostella. Huolimatta kaikesta tästä rivisingaporelainen on tyytyväinen. Soraääniä on ja ne saavat suhteettoman paljon tilaa länsimaisessa mediassa, mutta tavallinen singaporelainen tekee työtä ja rikastuu, ja koska rikastuminen onnistuu, politiikkakin on ollut siis hyvää eikä sitä ole syytä vaihtaa. Lisäksi rivimies näkee naapureissa Malesiassa ja Indonesiassa mitä tapahtuu, kun valtaan päästää rotuoppia saarnaavia uskovaisia. Turistin kannattaa ajaa bussilla sillan yli Malesiaan Johor Bahruun ja todeta valtava elintasokuilu omin silmin.

Singapore on tähän päivään saakka ollut jokseenkin tyyppiesimerkki siitä, mitä valistunut diktatuuri voi hyvän diktaattorin sattuessa saada aikaan. Toistaiseksi emme ole nähneet, kuinka huono diktaattori voi ryssiä kaiken muutamassa vuodessa, mutta se vaara on Singaporen sangen nepotistisessa valtajärjestelmässä olemssa pääministeriyden periytyessä Leen suvussa.

Singaporen historia 2. maailmansodan loppuun asti
Singapore 2. maailmansodan jälkeen ja tänään