En ole sattuneista syistä kovinkaan kiinnostunut siitä, miten yleä rahoitetaan, mutta kun asia näyttää olevan pääuutinen joka toinen päivä jollain tavalla, lausun asiasta virallisen totuuden.

Keskustelussa asiasta tuntuu olevan hukassa valtaosa faktoista. Uutta maksutapaa on etsitty ennen kaikkea siksi, että perinteinen tv-maksu on aikansa elänyt kun ylen tuottama sisältö ei ole enää erityisen keskeisesti sidoksissa tv:n katseluun ja omistamiseen. Ensinnäkin, iso osa tuotannosta ei edes ole tv-ohjelmaa vaan yleistä intternet-sisältöä. Toisekseen, telkkariakin katsotaan vaivatta nettistriiminä tai peukalon kokoisella tv-tikulla, jonka olemassaoloa ei kiiluvasilmäisinkään tv-lupatarkastaja pystyisi paljastamaan.

Ehdotettua pakollista ja perhekohtaista yle-maksua vastustettiin voimaperäisesti. Vastustus tuntui olevan pääosin periaatteellista. Kukaan ei juurikaan ajatellut, että uudistuksen tarkoituksena on pistää lintsarit maksamaan. Köyhät olivat jälleen keppihevosena kun hanketta vastustettiin. Jos köyhillä ei ole rahaa tähän maksuun ja sellainen päätettäisiin toteuttaa, köyhille voidaan antaa sen verran lisää rahaa, että he tästä maksusta selviävät.

Nyt kun maksu ilmeisesti poistuu ja se korvataan korkeammalla tuloverolla, ratkaisu on melkein kaikkien kannalta huono ja ylen kannalta erittäin huono.

Kun Suomessa ei veroteta perheitä vaan ihmisiä, kahden työssäkäyvän perhe maksaa varmasti enemmän. Samaten enemmän maksaa “hyvätuloinen”, joka raja todennäköisesti on aika alhaalla, suunnilleen keskipalkan suuruisissa tuloissa. Ainoita selviä voittajia ovat veroja maksamattomat. Kun rahaa ei varmasti kerätä ylimääräisellä arvonlisäveron ja pääomatuloveron kiristämisellä, koko potti peritään palkan- ja eläkkeensaajilta, ja pääomatuloilla elävä verorälssi lakkaa maksamasta tästäkin. Näin saamatta jäävä raha on toki olematon, mutta periaatteellisesti ajatus on ikävä.

Toinen huomio on se, että tv-luvan tuotoista on joku osa tullut yrityksiltä. Esimerkiksi hotellit ovat joutuneet hommaamaan tv-lupia per N vastaanotinta. Yle-maksu olisi voitu ulottaa vaivatta tänne, mutta budjettirahoitusta ei, sillä yritysveroja ei kuitenkaan kiristetä. Näin tämäkin kuorma siirtyy keskituloisen palkansaajan ylimääräiseksi maksuksi.

Erityisen huono tämä ehdotus on ylen kannalta. Jos raha siirretään budjettiin eikä se tule ylelle korvamerkitystä maksusta, peritään tuo maksu miten hyvänsä, yle joutuu tappelemaan joka vuosi Raimo Sailaksen ja VVM:n säästölinjabyrokraattien kanssa saamastaan rahasta.

Rahaa on helppoa luvata sama määrä joka vuosi kun talous kasvaa ja rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista, mutta ensimmäisen lamaleikkauslistan tullen herää aivan oikeutetusti kysymys, eikö meillä ole rahaa sairaanhoitajien palkkoihin mutta hirveitä summia jonkun sianratkonpotkintakisan tv-oikeuksiin. Kun kaikki raha on valtion budjetissa, niitä tullaan aivan varmasti priorisoimaan näin, ja into leikata määrärahoja laman tullen on kova. Kun yle-bisneksessä tarvitaan ennustettavuutta, jotta voidaan esimerkiksi tehdä viiden tai kymmenen vuoden sopimuksia ohjelmantekijöiden kanssa tai rahoittaa joku oma kallis pitkän kaavan produktio, budjettirahoitus ei tätä ennustettavuutta tarjoa, jos joka vuosi joku haluaa budjettia leikata.

Lopputuloksena joku kerta budjettia leikataan, ylellä on sitoumuksia joista se ei pääse eroon, raha ei riitä joten lisärahoitusta tarvitaan, ja ainoa tapa yleisradiobisneksessä sitä saada on ryhtyä näyttämään mainoksia. Kun mainokset kerran livahtavat ylenkin kanaville, ne eivät poistu sieltä enää ikinä, ja viimeinenkin katselukelpoinen kanavapaketti saastuu katsomiskelvottomaksi kun Simo Vaatehuoneelta tunkee ruutuun vartin välein.

Toinen ongelma liittyy ylen riippumattomuuteen. Sitä on nytkin syytetty tiettyjä puolueita suosivaksi, mutta jos ehdotus budjettirahoituksesta toteutuu, siitä tulee kulloisenkin vallankahvan äänitorvi. Jos se ei laula vallankahvan lauluja, vallankahva kostaa sille ja leikkaa ensi vuonna budjettia. Parlamentaarinen demokratia tarvitsee sekä puolueiden medioita että puolueettomia medioita, ja puolueettoman median tehtävä on katsoa vallankahvaa myös kriittisessä sävyssä. Jos rahoitus on budjetissa ja vuosittain riippuvainen poliitikkojen hyväntuulisuudesta, on perin epätodennäköistä, että poliittisen toimituksen taso siitä nousisi.