Eilen ruodin suomalaisen poliittisen keskustelun masentavuutta siitä vinkkelistä, että useista asioista vallitsee yksi ainoa oikea ja sallittu totuus, ja kaikki muut näkemykset ovat populismia, johon ei kuulu vastata asiallisesti ja sisältöä käsitellen ensinkään, vaan opponentti voi luimia aidan alitse vain paljastamalla tämän halpa-arvoisen populismin.

Tänään Julkisten- ja hyvinvointialojen liiton suurvisiiri on kertonut meille, että valtion tuottavuusohjelma, johon sisältyy väen vähentämistä pääosin luonnollisen poistuman kautta, pitäisi oitis lopettaa, koska ohjelma on "väärässä".

Tämä on toinen osa tympeän suomalaisen keskustelun sarjassa. Tietysti ymmärrämme, että kun ay-pomo puhuu omilleen, hänen sanomansa on ymmärrettävä osaltaan hengen kohottamiseksi. Lisäksi ymmärrämme sen, että mainitulla liittopomolla on huoli omasta asemastaan, sillä jos työntekijöiden määrä vähenee, liiton jäsenten määrä vähenee ja liiton painoarvo keskusjärjestökyläpolitikoinnissa vähenee.

Huolimatta tästä lausunto on sisällöllisesti lohduttoman köyhä.

Valtiontalouden kriisiä ei tänä päivänä kiistä enää juuri kukaan. Kun joka neljäs euro lainataan toivoen, ettei kukaan huomaa, numerot puhuvat kieltä, jota edes ay-matematiikka ei kykene kyseenalaistamaan. On aivan luonnollista ja järkevää vastustaa jotakin yksittäistä talouden tasapainottamiseen tähtäävää ohjelmaa, mutta näin tekevän pitäisi kyetä kantamaan kortensa kekoon tekemällä paremman ehdotuksen.

Nyt kuka hyvänsä tuntuu saavan nimensä ja ajatuksensa lehteen huutamalla "ei nyt ainakaan noin, minä vastustan!" Vastustaminen on äärettömän helppoa, sillä se ei vaadi kuin yhden sanan sanomisen. Huomattavasti vaikeampaa on keksiä, mitä sitten pitäisi tehdä jos ei tehdä näin. Kutsun tätä pelkkää vastustamista täystyrmäyskulttuuriksi.

Palstatilaa pitäisi antaa ennen kaikkea sellaisille näkemyksille, joissa kyetään esittämään vaihtoehtoja. Kun tällaisia ei ole, pelkkä vastustaminen muodostuu poliittisen keskustelun kovaksi ytimeksi. Hallitus tekee ehdotuksia kun sen on pakko, ja muut keskittyvät lausumaan lammasmaisesti kuorossa "määää-äää vastustan".

Kun luen esimerkiksi Osmo Soininvaaran tuotantoa, en muista hänen ikinä todenneen jotain asiaa huonoksi kertomatta, miten se tehtäisiin paremmin. Kaikki näistä ehdotuksista eivät varmastikaan ole hyviä ja miellyttäviä enkä ole niistä läheskään kaikista samaa mieltä, mutta kun tarjotaan vaihtoehto, voidaan keskustella asiasta. Ammattivastustajat eivät tuo keskusteluun mitään uutta.

Jos julkistalouden tasapainottamisessa ei pidä vähentää väkeä huolimatta siitä, että Suomessa julkisen sektorin osuus työvoimasta on maailman kärkipäätä, mitä sitten pitää tehdä? Millä pienennetään valtion menoja neljänneksellä tai kasvatetaan tuloja saman verran?

Samantapainen keskustelutyyli on esiintynyt kautta maailman sivu sähköntuotannosta keskusteltaessa. Jos joku haluaa rakentaa ydinvoimalan, sitä vastustetaan, koska ydinvoimala räjähtää ja katastrofi kohtaa. Jos joku haluaa rakentaa vesivoimalan, se nyt on ainakin paha, sillä Vuotoksen allas peittää alleen vaikka mitä ja hui hirveää. Hiilivoima ei käy kun se saastuttaa, kaasuvoima ei käy samasta syystä ja lisäksi on huoltovarmuudellisesti hankala, jne. Turvetta ei saa polttaa kun se raiskaa suot. Jätettä ei saa polttaa sähköksi, sillä se motivoi ihmisiä tuottamaan lisää jätettä eikä kierrättämään.

Lopulta käteen jää se, että jokaista yksittäistä tapaa tuottaa energiaa on vastustettu tarjoamatta mitään tilalle paitsi ehkä tuulimyllyjä. Tuulimyllyjä ei yleensä vastusta kuin naapurusto, mutta niiden kyky tuottaa sähköä pakkasöinä on vähäinen, joten ne eivät yksin riitä kuten eivät riitä aurinkokennotkaan.

Vaikka sähköntuotannosta on "keskusteltu" monta vuosikymmentä, keskustelu ei ole nytkähtänyt oikeastaan mihinkään suuntaan. Juuri nyt osa poliitikoista on sitä mieltä, että ydinvoimaa on "pakko" rakentaa ja osa sitä mieltä, että sitä ei missään tapauksessa saa rakentaa. Mitään perusteluja ei tunnu kuuluvan keneltäkään eikä asiasta mitään todellista keskustelua ole syntynyt.

Yksi syy tähän surkeuteen on suomalainen vaalijärjestelmä.

Kaikkia asioita vastustavat, täydellisen näköalattomat änkyrät eivät ole koskaan vaalipiirinsä ääniharavia, mutta vastustamalla yleisesti kaikkia asioita ja erityisesti jotain ajankohtaista asiaa, saadaan kuitenkin mukava peruskannatus, sillä kaikkien asioiden vastustaminen ei ole ainoastaan b-luokan poliitikkojen yksinoikeus. Kun vaalipiiriin sitten sattuu Sauli Niinistö, Matti Vanhanen tai Eero Heinäluoma, hän vetää perässään näitä kaikkien asioiden vastustajia, jotka löytyvät puolueen saamissa äänissä sijoilta 2 ja 3.