Auto on värkki, jota ohjastaa mielellään autokuskin oppiarvon saavuttanut palveluskuntaan kuuluva asianmukaisessa virkapuvussa, ja jolla liikutaan paikasta toiseen. Autoa voi hädän tullen ajaa itsekin, mutta mielestäni on jokseenkin moukkamaista viedä itsepalvelulla leipä palveluskunnan suusta. Ja jos näin joutuu pihiyttään tai köyhyyttään tekemään, ei siitä järin ylpeä ja kovaääninen kannattaisi silti olla.

Mitään sen suurempaa merkitystä kyseisellä peltiläjällä ei pitäisi olla. Mutta kuinkas sitten kävikään? Kun nykyään menee johonkin kekkereihin, on jokseenkin varmaa, että jossain on rinki, joka jämppää kaikkea epäkiinnostavaa autojensa ominaisuuksista ja jossa jokainen yrittää selittää, että oma on kaikkein paras maailmassa. Jos autoista ei juuri nyt just puhuta, puhutaan auton renkaista tai, herra paratkoon, vanteista. Samat naamat jankuttavat samat jutut päivittäin, tarvittaessa kaksi kertaa päivässä, jos vain joku viitsii kuunnella. Ja oikeastaan vaikkei viitsisikään.

Ymmärrän sen, että joku harrastaa esimerkiksi vanhoja autoja. Ja etäisesti ymmärrän senkin, että joku harrastaa vaikka kilpaa ajamista. Mutta sitä en ymmärrä, että nuo arkikauppakassit ja matkat niillä toimistolle ja takaisin ovat elämän sisältö ja suola ja päivät täyttyvät sotatarinoista, joiden oleellinen sisältö on jokseenkin "minäpäs ajoinkin kuin puusilmä mutta sain melkein kiilattua sen naapurikaistan tyypin tai perässä ajaneen ojaan". Huolestuttavaa on ennen kaikkea se, että näiden tarinoiden kertoja ei pääsääntöisesti koskaan tunnista tarinaa tässä asennossa vaan näkee itsensä oikeudenmukaiseksi ristiretkeläiseksi, jonka tehtävänä on opettaa niitä huonompia kuskeja ajamaan paremmin. Tai sitten sen osoittaminen, että minun autoni kulkee siinä neljänkympin rajoitusalueella ihan hirveän paljon kovempaa kuin niiden muiden "ruostekopit".

Minua ei kiinnosta mikään autoon liittyvä. Kun itse valitsen autoa, katson, että mahdun sinne sisään mukavasti ja että värkki on punainen. Tähän mennessä homma on onnistunut puolessa tunnissa, josta 25 minuuttia meni kolmen eri autokaupan välillä siirtymiseen.

Maailma kuitenkin tarvitsee niitäkin, jotka keskustelisivat autonrenkaiden vanteista kahdeksan kuukautta putkeen jos kukaan ei keskeyttäisi ja välttämättömät ruumiintoiminnot eivät häiritsisi saarnaa. Kun näitä ihmisiä on olemassa, minä voin mennä luottavaisin mielin mihin hyvänsä juhliin rinta rottingilla tietäen, että minulla ei ole mitään pelkoa saada päälleni paikan tylsimyksen mainetta.