Vihreiden tuore puheenjohtaja piti jonkunnäköisen kiitospuheen, ja tuo puhe ansaitsee pari kommenttia.

Ensimmäisenä pistää silmään tämä: Sinnemäki ehdotti, että Suomeen tulee löytää hitaan kasvun ajan talouspolitiikan ohjauskeinot. Hän korosti, että on päätettävä, miten palkkaneuvotteluja tulevaisuudessa koordinoidaan. Hän toivoikin hyvää yhteistyötä SAK:n uuden puheenjohtajan Lauri Lylyn kanssa.

Yhteistyössä muiden kanssa ei tietysti sinänsä ole mitään vikaa, mutta tähän saakka Vihreät ovat olleet puoluekartalla jokseenkin ainoa puolue, jolla ei ole suurempia järjestökytkentöjä takanaan. Se, että nyt lämmitellään välejä SAK:n suuntaan, on mielestäni henkinen takapakki, sillä Vihreiden kaltainen puolue ja SAK:n kaltainen menneen maailman suuruutta muisteleva äijäkerho tuskin kykenevät mihinkään kovin tasavahvaan kumppanuuteen.

Enemmänkin avaus lienee suunnattu demareiden houkuttelemiseksi Vihreisiin, sillä Vihreät lienevät nähneet saman kuin minäkin, ja maltillisen vasemmistopuolueen nimi Suomessa ei mitenkään välttämättä ole iankaiken SDP, sillä tuossa puolueessa on havaittavissa varoitusmerkkejä pystyynkuolemisesta.

Joka tapauksessa kädenojennus suomalaiselle politiikan yläpuolella toimivalle korporaatiovallalle ei miellytä minua ollenkaan, sillä se saattaa avata tien ikäville asioille. Jos nimittäin Vihreät ryhtyvät tosissaan kilpailemaan SDP:n kanssa SDP:ltä kopioiduilla keinoilla, se tarkoittaa vain sitä, että onnistuessaankin maassa on vain eriniminen SDP. Sen kytkentä työmarkkinajärjestöihin on edelleenkin vahva ja politiikassaan se joutuu kuuntelemaan näitä. Tästä taas seuraa, että vaikka Vihreät onnistuisivat "vallankumouksessaan" vasemmistoleirissä, politiikka ei muuttuisi miksikään.

Toinen huomio kiinnittyy tähän: "Tässä vaiheessa voin vain todeta: miehet tervetuloa mukaan silläkin uhalla, että käsityksemme joistakin asioista muuttuu. Meidän on pystyttävä tekemään vihreistä paikka, johon ihmiset tulevat, koska he uskovat, että täällä voi muuttaa asioita".

Tämä on sen sijaan aivan terve huomio. Suomalaista politiikkaa vaivaa yleisesti se, että politiikkaan tulevan on taivuttava puoluekoneistojen vaatimuksiin ja puolueen linjan muuttaminen on työlästä ja saattaa johtaa puolueessa sivuraiteelle. Minun on helppoa kuvitella, miksi mihinkään vähemmistöön kuulumattomat miehet eivät sankoin joukoin löydä puoluetta omakseen. Kun puolue profiloituu lähinnä erilaisten vähemmistöjen kattojärjestöksi ja poliittiseksi siiveksi, voi enemmistön edustajaksi leimattu nähdä puolueen käytännön työn lähinnä nysväämisenä. Puolueen sisältäkin on kuulunut kritiikkiä siitä, että siellä on lasikatto heteromiehille, ja mikäli kritiikki pitää paikkansa, se tukee asian ottamista esille.

Jos puolueeseen eivät mahdu samanaikaisesti heteromiehet ja räyhähenkisimmät feministit, joiden tavoitteissa on jotain aivan muuta kuin sukupuolten välinen todellinen tasa-arvo, puolue tekee viisaasti jos miettii, kumpi ryhmä sille on pitkän päälle tärkeämpi. Tässä mielessä puoluejohdon avaus vaikuttaa ainakin paperilla terveeltä itsetutkiskelulta, mikä on Suomen puoluekentässä sangen harvinainen ilmiö. Jää nähtäväksi, muuttuuko mikään käytännössä.