Sivuankin aihetta SDP vielä kiusaksenne sanasen. Lue tämä ensin jos et vielä lukenut.

Mitä siellä oikein pitäisi tehdä? Minähän en ole minkään puolueen jäsen ja siinä mielessä huono ketään neuvomaan, mutta menköön nyt.

Ensimmäinen tervehdyttävä havainto olisi oivaltaa, että SDP:ssä, Kokoomuksessa ja Vihreissä on konservatiivisiipi (jolla en tarkoita poliittista oikeistolaisuutta vaan radikalismin vastakohtaa), joka edustaa hyvinkin valtaosaa puolueen kannattajista, ja tässä joukossa eroja toivottavassa politiikan sisällössä on vähänlaisesti. Edes painotuseroilla ei välttämättä voi tehdä pesäeroa joukkojen välillä, sillä kokkari voi puhua ympäristöstä paljon enemmän kuin vihreä, joka puhuu enemmän lapsiperheistä kuin demari, joka puolestaan puhuu yrittäjyydestä paljon enemmän kuin kokkari. Toisaalta joka puolueessa on oma äärisiipensä.

Sallikaa minun havainnollistaa asiaa taiteellisella näkemyksellä:

Meillä on suuri harmaa massa (kaupunkilaisia), jotka äänestävät pääosin jotain näistä kolmesta puolueesta. Toisaalta näissä kaikissa puolueissa on pieni klikki änkyröitä, joka on se, joka antaa puolueen ei-kannattajille mielikuvan siitä, millaisesta puolueesta on kysymys. Ja puolueesta ja ajasta riippuen on joko täysin sivuraiteella puolueen todellisesta politiikasta, tai sitten todellisen vallan käyttäjä.

Mitä enemmän puolueessa vallankahva on lipsunut ympyröidylle sangen aatteelliselle ainekselle (mikä ei sinänsä itsessään ole hyvä tai paha), sitä enemmän siellä nähdään vihollisia tuon harmaan ympyrän sisällä. Kuten kirjoitettu on, tuon harmaan ympyrän sisällä ei niinkään ole kysymys politiikan erilaisuudesta vaan mielikuvista. Demarista ei ehkä tule kovin helposti kokoomuslaista ja päinvastoin, mutta se ei haittaa mitään. Kun kyse on lähinnä imagoasiasta “kannatan kyllä samoja juttuja kuin nuokin mutta en minä nyt sentään mitään vihreitä tai sossuja äänestä”, johtopäätös on helppo.

Olen piirtänyt teille kuvan seuraavasta Suomen hallituksesta.

Siis jos. Kun ainoastaan ääriaineksen välillä on mitään suuria poliittisia ristiriitoja vaan kannattajakunta muodostuu tavallisista palkansaajista, jotka ovat kiinnostuneita omasta ja perheensä toimeentulosta, ympäristöasioista ilman hysteriaa, ja yllättävää kyllä, myös siitä, että Suomi säilyy mukavana paikkana tulevaisuudessa kaikille eikä vain pienelle klikille, hallitusohjelman rakentaminen on yksinkertaista.

Jos kuitenkin valta joissain puolueissa on änkyröillä eikä maltillisilla, näennäisen viholliskuvan pitäminen yllä tuossa harmaassa ympyrässä estää järkevän yhteistyön huolimatta ilmeisistä tavoitteellisista yhtenevyyksistä.

Tästä päästään sitten nykytilaan. Kokoomuksen nykyinen johto on nähdäkseni juuri ja juuri tuolla harmaalla alueella. Ei kirkkaasti, mutta on kuitenkin. Sama koskee Vihreitä, joissa organisaatiossa on vahvoilla erinäköistä vähemmistö- ja maahanmuuttoagendaväkeä, mutta Cronberg tasapainottaa kokonaisuutta ja mahdollistaa asioista sopimisen.

Ongelmaksi jää SDP. Se on nähdäkseni tukevasti menneessä maailmassa, ja oppositio sille ainoa oikea paikka. Muinainen herraviharetoriikka on Urpilaisen puheissa voimissaan. Ja ennen eduskuntavaaleja ja nyt kunnallisvaaleja retoriikassa paukut käytettiin Kokoomusta vastaan. Vaalikarjalta ei palkintoa herunut kummallakaan kerralla.

Tämä asetelma johtaa siihen, että demarit pelaavat itseään oppositioon jatkossakin. Kepu ei ole osa tuota kuvan rakennetta, koska sen kannatus on pääosin alueellisesti eri paikassa kuin kuvatun kolmikon. Jos kuvan kolmikko ei saa yhteistyötään toimimaan vaan demarien ja kokoomuksen välissä on jatkuva kuvitteellinen juopa, tuloksena on se, että kolmikko, joka voisi käyttää Suomessa rajatonta valtaa, tekeekin Maalaisliitosta ikuisen hallituspuolueen ja antaa sen tuoda joka hallituksen ohjelmaan puolet omia teemojaan. Aluepoliittisesti tämä varmaan on hyvinkin oikeudenmukaista, mutta mainittu kolmikko saa syyttää vain itseään kun rahat haaskataan maakuntiin ja kaupunkeihin ei tahdo riittää kuin murusia.

SDP on tässä aika kovan paikan edessä. Kokoomus ja Vihreät ovat kasvu-uralla ja sekä kannattajat että puoluekoneisto ovat nuoria. SDP:n kannatus on laskussa ja puolue ukkoutuu. Tämä ei johdu mistään epäonnistuneista kampanjoinneista tai siitä, että äänestäjät eivät nyt paisteen, sateen, helteen tai hallan takia vaivautuneet tälläkään kertaa uurnille vaikka kannatus kyllä oikeasti oli kovaa.

Tämä johtuu siitä, että kannattajia ei oikeasti ollutkaan. En halua vähätellä AY-tominnan merkitystä Suomessa työmarkkina-asioiden oleellisena elementtinä, mutta se ei enää tänään sovi samalla tavalla politiikan pöytään kuin se sopi vielä Kekkosen aikaan.

Eivät nuoremmat välttämättä edes haaveile 40 vuoden urasta tehtaassa vaan elämästä, jossa heillä on vapauksia tehdä vähän mitä milloinkin. Se, että tämä unelma ei välttämättä toteudu, ei kiellä unelmoimasta, mutta SDP on hankalan paikan edessä jos se yrittää myydä nuorille ajatusta siitä, että heidän kuuluu mennä työmuurahaisiksi johonkin loppuiäkseen ja antaa Puolueen ja Liiton päättää, mikä heille on hyväksi. Tämä korporativismi, jossa demarit hoitavat kaiken suuren ja duunarin kuuluu keskittyä työhön, kotiin ja perheeseen, ei ole ajatuksena kovin uudenaikainen.

Tämä edustaa kuvan mennyttä maailmaa. Sitä edusti Heinäluoma ja sitä näyttää nyt edustavan Urpilainen. Eihän puolue mitenkään välttämättä ole puheenjohtajansa näköinen, joten muutos voi lähteä ja oikeastaan sen kuuluu lähteä kentältä. Mutta jonkun pitäisi potkaista se liikkeelle.

Yksi kanto demarien kaskessa on Erkki Tuomioja, joka ei tunnu millään uskovan, ettei hänestä haluta puolueen puheenjohtajaa. Sen sijaan, että puheenjohtajavaali käytäisiin eri ehdokkaiden ja eri teemojen välillä, käytännössä kaksi viimeistä kertaa on näyttänyt käyvän niin, että kun Örkki ilmoittautuu skabaan, media asettaa muut ehdokkaat pian siihen järjestykseen, kuka parhaiten pystyy kampittamaan Tuomiojan ja muut unohdetaan lähes täysin.

Lopputuloksena ei ole vaali, jossa kannatetaan jotain puolueen linjaa vaan vaali, jossa vastustetaan Erkki Tuomiojaa. Tämä metodi näyttää nyt nostaneen kaksi huonoa puheenjohtajaa, joiden ainoa meriitti on ollut mahdollisuus voittaa Tuomioja. Kuten sitten on käynytkin. Kaikki tämä yhden ihmisen pyrkyröinti ja vastustaminen ovat asioita, jotka eivät tuota mitään sellaista, mitä tuo puolue kipeästi tarvitsisi voidakseen ottaa paikkansa osana kaupunkilaisen ja palkansaajan edunvalvontaa.

Saa nähdä, täytyykö puolueväen kieltää tämä partajeesus vielä kolmannenkin kerran ennen kuin kunnian kukko laulaa.