Tässä lähinnä huomiota kannattaa kiinnittää uutiseen ja sen otsikkoon.

Lähinnä huomasin sen, että työpaikkojen yhteistyöasioita on kysytty luottamusmiehiltä, ei työntekijöiltä itseltään. Tässä nimittäin sivuutetaan kokonaan se osa työvoimaa, joka ei työskentele missään erityisen järjestäytyneillä aloilla, eli valtaosa valkokaulustyöstä.

Tulos voi sinänsä olla aivan oikea, sillä irtisanomiset usein aiheuttavat asenteiden kiristymistä, mutta tämä tutkimus ei kyllä kerro koko kuvaa. Tutkimus ei sitä todennäköisesti väitäkään kertovansa, mutta uutinen yleistää notkeasti luottamusmieskyselyn koko työelämän ilmiöksi.

Suomalaisessa työelämässä luottamusmiesjärjestelmä alkaa useimmilla työpaikoilla olla tiensä päässä kun ihmiset kuuluvat satunnaisiin liittoihin tai eivät kuulu liittoihin ollenkaan. Pääasiassa yhtä liittoa henkisesti edustava luottamusmies ei välttämättä ole kovinkaan läheinen ja luotettu henkilö muille työntekijöille. Jos luottamusmies tulee jostain SAK:laisesta liitosta, työpaikan akateemiset tuskin käyvät juttelemassa hänelle murheitaan, ja päinvastoin.

Tästä voi siis päätellä, että luottamusmiesten asema on huonontunut, sillä he eivät tosiasiallisesti edusta enää kuin pientä osajoukkoa firman työntekijöistä, ja näin ollen heidän painoarvonsa ja mahdollisuutensa neuvotella työnantajan kanssa on heikentynyt samaa tahtia.

Tästä päästään siihen, mistä olen kirjoittanut ennenkin: suomalaisessa työelämässä on syytä siirtää edunvalvonta lainsäädännön tasolle. Liitot tekivät sitä hyvin aikanaan ja tekevät sitä edelleen sellaisissa työpaikoissa, joissa kaikki tai melkein kaikki ovat saman alan väkeä. Modernissa toimistoympäristössä näin ei enää ole. Keskeiset asiat pitäisi siirtää liittosopimuksista lainsäädäntöön koskemaan kaikkia, ja liitoille jäisi lähinnä valvontatehtävä.

Rinnalle pitäisi luoda joku mekanismi sille, miten pätkätyöläiset voivat valvoa etuaan tilanteessa, jossa liitot eivät ole heistä suuremmin kiinnostuneita, ja oikeastaan muutenkin. Nyt pätkätyöläisen ongelma on se, että vaikka väärinkäytöksistä sinänsä voisi valittaa viranomaisille, Kekkoselle ja paaville, näin ei voi käytännössä tehdä, sillä ongelma kyllä tulee korjatuksi, mutta samalla työtä vuokraava jättää vain sopimuksen uusimatta, sillä ei viitsi asioida moisen äkäpussin kanssa kun nöyrempiä on jonossa oven takana.

Kun oikeusjärjestelmä ei Suomessa tuomitse rangaistuskorvauksia, tosiasia on se, että jotain muutaman prosentin maksamatta jäänyttä lisää oikeudessa penäävä voi juttunsa voittaessaan voittaa sata euroa ja potkut, ja juttunsa hävitessään voittaa 42 tonnin oikeudenkäyntikulujen maksamisen sekä potkut. Potkut tulee joka tapauksessa, ja kun voitettavaa on vähän, motiivi penätä oikeuksiaan on vähäinen ja se jää lähinnä muutaman periaatteen ihmisen harteille. Tämä mahdollistaa sen, että työntekijä voi joko tahallaan hieman viilata kaikkia linssiin ilman pelkoa seuraamisesta jos työnantaja on rosvo, sekä sen, että työnantajan ei tarvitse virkansa puolesta yrittää parhaansa mukaan huolehtia siitä, että kaikki asiat menevät lain kirjaimen ja hengen mukaan. Siihen ei kannata pistää ihan hirveästi paukkuja, sillä jos joku asia menee väärin, ainoa rangaistus on käytännössä se, että virhe pitää korjata.

Tätä rakennelmaa on pakko voida pöyhiä jotenkin. Siinä voivat ammattiliitot olla mukana tai olla olematta, mutta jos liitot takertuvat vain menneisyyteen, silloin ne pitää sivuuttaa. Menneessä maailmassa tällaiset pikkujutut hoidettiin kuntoon liittojen kautta, sillä liitto olisi aina voinut pistelakolla pysäyttää yhden firman toiminnan kokonaan kunnes asia on kunnossa, ja asia ei henkilöidy yhteen valituksen tehneeseen työntekijään. Nyt liitto ei voi enää pysäyttää kovinkaan montaa firmaa, sillä jos 5% firman väestä kuuluu yhteen liittoon, lakko harvoin puree jos muut ovat työssä.

Jäljelle jää viranomaistie, joka on tällä hetkellä rakennettu työntekijän kannalta sangen vähän houkuttelevaksi.